Oksi, metsänvartija – Mari Ahokoivun Oksi-sarjakuvaromaani arviossa

oksiMari Ahokoivu: Oksi. Asema

Arvio: Heikki Jokinen

Karhu on Ison karhun tähtikuvion alla elävien pohjoisten kansojen perinteen ja taruston keskeisiä hahmoja, Suomessakin. Aikoinaan karhua pidettiin metsän valtiaana, ja sen syntyyn sekä elämään liittyi useita myyttejä, uskomuksia ja rituaaleja.

Karhua piti kunnioittaa ja sen kaatamiseen liittyivät omat rituaalinsa. Elias Lönnrot kirjoitti muistiin muun muassa 584-säkeisen runon, jossa metsästäjä lepyttelee kaatamaansa karhua.

Karhulla on monta nimeä. Professori Juha Pentikäinen kirjasi niitä useita kymmeniä teoksessaan Karhun kannoilla. Yksi näistä nimistä on oksi.

Oksi on myös Mari Ahokoivun yli 370-sivuisen sarjakuvanteoksen nimi. Ahokoivukin (s. 1984) liikkuu metsässä ja karhun kannoilla. Hän luo kuitenkin oman maailmansa, vaikka tarinassa on monia yhtymäkohtia omaan perinteeseemme.

Kirja aukeaa kansanrunoudestamme löytyvällä laululla karhun synnystä, ja Ahokoivun sanaton prologi kuvaa tämän revontulista laskeutuvana tulena. Kalevalan ensimmäisen runon hengessä luomisen kätilönä on sotka, sorea lintu.

Tarinan keskeiset hahmot ovat karhuemo Umi, hänen outo, Parka-nimeä kantava poikasensa, revontulten takana asuva jumaluus Emuu sekä jätti Mana varjoarmeijoineen.

Kerronta kiertyy monien eri jännitteiden ympärille. Niistä keskeisin liittyy äitien ja tytärten välille. Emuu haluaa Umin takaisen luokseen taivaisiin, ja Parka kaipaa turhaan maan päällä hyväksyntää emoltaan Umilta.

oksi-web-mari-ahokoivu

Kamala ihmisluonto – Altanin Ada viidakossa Sarjainfon arviossa

adaAltan: Ada viidakossa. Asema Kustannus, Zum Teufel ja Täysi Käsi

Arvio: Tuomas Tiainen

Käännössarjakuvan tila on ollut viime vuosina heikko. Jokainen laatukirja on tarpeen. Kaupallisten realiteettien puristuksessa pienet suuret kustantamot tekevät-sen-itse – ja yhdessä! Toisin sanoen, sarjakuvakustantajat Asema, Zum Teufel ja Täysi Käsi ovat yhdistäneet Francesco Tullio Altanin Adaa viidakossa varten voimansa ja julkaisseet teoksen kolmeen pekkaan. 

On jännittävää, että punk-pienäänitteiltä tuttu julkaisutapa on löytänyt muotonsa sarjakuvan kustantamiseen. Näin saatetaan saada ilmoille mitä herkullisimpia kulttuurituotteita, joiden tekeminen yksin ei olisi kustannustehokasta tai muutoin järkevää.

Mutta näin se käy. Edellä mainittu kova kolmikko on näet tarttunut varsinaiseen helmeen. 1970-luvun lopulta peräisin oleva, italialaisen Altanin (s. 1942) Ada viidakossa on ihastuttavan kyyninen klassikko. 

Kaikkea mahdollista umpimielisyyttä pilkkaava satiiri on aiemmin julkaistu suomeksi jatkokertomuksena Tapiiri-lehdessä 1980-luvulla, minkä varttuneemmat asianharrastajat saattavat vielä muistaa. Uusi, komea nide uponnee siis kohtalaisen vastaanottavaiseen maaperään ja toisaalta esittelee Adan uusillekin lukijoille. Ajoituskin on täydellinen, kun pitkän linjan taiteilija Altan saatiin vieraaksi Helsingin sarjakuvafestivaaleille.

ada4

Helsingin sarjakuvafestivaaleille saapuva Bianca Bagnarelli on Italian kansainvälisesti kirkkaimpia nuoria tekijöitä

Teksti: Onni Mustonen

Italialais-ranskalainen Bianca Bagnarelli (s. 1988) on huomattavan moderni sarjakuvantekijä. Tämä käy jo ilmi hänen sarjakuviaan lukiessa. Onhan niiden aihe usein teknologia. Mutta ajanhenki on juopunut myös syvemmälle Bagnarellin sarjakuviin, aina niiden rakenteisiin ja tuotantoprosesseihin asti.

Vaikka Bagnarelli syntyi Milanossa ja asuu Bolognassa Italiassa, hänen yleisönsä ja työskentelypiirinsä on maailmanlaajuinen. Työssään hän on hyödyntänyt internetin suomaa kansainvälistä huomiota löytääkseen lukijoita ja kerätäkseen rahoitusta muun muassa joukkorahoituksen kautta. Bagnarellin kuvitustöitä ovat julkaisseet niin yhdysvaltalaiset, saksalaiset kuin ranskalaiset lehdet. Lisäksi hän on osallistunut latvialaisen kuš!-sarjakuvakustantamon antologioihin, ja hänen 24-sivuisen esikoisalbuminsa Fish julkaisi vuonna 2014 brittiläinen Nobrow-kustantamo (lisää Nobrow’n sarjakuvatoiminnasta voi lukea Sarjainfon numerosta 4/17).

BiancaBagnarelli portrait

Muiston pysyvyys – Sisaret 1918 kertoo naisten tositarinoita sisällissodasta

Sisaret 1918 kansi web sarjakuvaReetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918. Arktinen Banaani

Arvio: Heikki Jokinen

"Kova nälkä että silmiä himmentää. Vankilan herrat papit sairaanhoitajat ja sotilasherroja katselee kun meille jaetaan tämä kourallinen ruohoa. Nauravat ja nostavat niskojaan kun moitimme ruokiamme sanovat oma syynne roistot."

Näin kirjoitti vankileirillä Työväen kalenterinsa lehdille 7. kesäkuuta 1918 isoisäni Heikki Jokinen.

"Tänään kävi pappi meitä haukkumassa. Lauloi ensin sitten saarnasi. Sanoi meitä punikeiksi olemme hävittäneet Suomen. Kaikki on meidän syy", hän jatkoi 9. kesäkuuta 1918.

Todellisuus leireillä oli lohduton: "Kuoli nälkään 19 miestä surkeeta on katsella", isoisäni kirjoitti 28. kesäkuuta 1918.

Vuosi 1918 ei häviä Suomen kansan aikakirjoista. Se jätti ylisukupolvisen, syvän ja pitkään märkivän jäljen. Erhe oli niin suuri ja murhe niin mittava, ettei sitä pidäkään unohtaa. Tarvitsemme muistoja, niiden avointa käsittelyä ja tuntemista. Tarvitsemme monia ja monenlaisia muistoja.

Aloitin kouluni Tampereella 1960-luvulla. Vaikka en sitä koulupoikana vielä oikein ymmärtänytkään, virallisen totuuden ja kaupunkilaisten kollektiivisen muistin välillä aukeni ammottava kuilu.

Koulukirjat, opettajat saati paikallinen valtalehti eivät tuolloin kertoneet siitä vuodesta 1918, jonka hyvin monet tamperelaiset tiesivät. Niillä oli omat tarinansa, joihin rautatieaseman makasiinien joukkoteloituspaikka tai punaisten naiskaartilaisten kohtalo eivät kuuluneet.

Sisaret 1918 Emmi Nieminen Sarjainfo

Emmi Nieminen

Kriitikon valinta – Vuoden parhaat sarjakuva-albumit 2017

Kuinka asiantuntijat asettelivat vuonna 2017 julkaistut albumit järjestykseen?

Teksti: Pauli Kallio

Sarjainfon vuosiäänestykseen osallistui 25 sarjakuvaan vihkiytyneen älymystön jäsentä eli hieman vähemmän kuin parina edellisvuotena. Muutama lähetti lyhyemmän listan tai äänesti pelkästään kotimaisia sarjakuvakirjoja. Samaan aikaan järjestetyt Angoulêmen festivaalit sekä presidentinvaalit saattoivat laskea äänestysprosenttia. 

Se mistä oikeastaan äänestetään, herätti eräitä kysymyksiä. Roope Erosen Jaiksfukin-lehdet innostivat kahta osallistujaa omille teilleen. Kari Heikonen tuumaili, että Jyrki Heikkisen Hietasalo on epäilemättä tämän uran paras teos, mutta tuskin kuvarunokirjaa voi sarjakuvaksi laskea. Jotkut kyllä laskivat. Sippo Mentunen halusi huomioida vain suoraan albumimuotoon tehdyt teokset. Käytännössä moni muukin jättää lehtisarjojen kokoelmat huomiotta, vaikka ei julista sitä periaatteekseen.  

Ylivoimaiset voittajat Armo ja Krazy Kat

Kotimaisen sarjan kärki oli harvinaisen selvä. Emmi Valveen Armo osoittautui lähestulkoon suomalaisen sarjakuvan Sauli Niinistöksi. Se kahmi 25:stä mahdollisesta ykköstilasta peräti tusinan ja karkasi kohti horisonttia jo ääntenlaskennan alkuvaiheessa. Muutkin mitalisijat ratkesivat selvin eroin: Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet sekä Ville Pirisen Yhesti yhes kymmenennes paikas jättivät pistejoille päätyneet kauas taakseen. 

Armolta yli jääneet ykköstilojen rippeet jakautuivat kymmenelle julkaisulle. Vihan ja inhon internet sai kolme mainintaa ja Saku Sämpylä, Eetu ja Riku kaksi. Yhteen jäivät Yhesti yhes kymmenennes paikas, Hietasalo, Imperfect, Samalla kadulla kirkko ja tehdas, Jääkärit, Sokea piste, Jaiksfukin ja antologia Rikkinäisen mielen kuvat. Ääniä sai kaikkiaan 29 albumia. 

Käännöskirjojen puolella George Herrimanin Krazy Kat 1916–1918 vei voiton yhtä murskaavasti kuin Armo. Ville Hänninen ei halunnut kirjoittaa perusteluja muista kuin Krazy Katista, koska katsoi, että se oli surkeana käännösvuonna ainut, joka oikeastaan ansaitsi päästä listalle. Kaikki eivät olleet yhtä ehdottomia, sillä yhteensä 22 teosta sai kannatusta. Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarja kuuluu jo vuosiäänestysten vakiosuosikkeihin. Liv Strömquist valloitti kaksi paikkaa kymmenen kärjessä, samoin Mikki Hiiri. 

Tulosten perusteella näyttää entistäkin selvemmin siltä, käännössarjakuvien julkaiseminen jää muutaman suuren tai keskisuuren kustantajan harteille. Nyrkkipajat panostavat suomalaiseen sarjakuvaan, koska laadukkaita tekijöitä riittää ja kotimaisten teosten julkaiseminen vaati vähemmän aikaa, vaivaa ja rahaa. Vastaavasti pienet kustantajat julkaisevat valtaosan korkealle tähtäävistä kotimaisista albumeista, koska talossa ei ole markkinointiosastoa älähtämässä, ettei tällaista voi myydä. 

 emmivalve-armo3x

Lue Emmi Valveen Armon arvio täältä. 

KOTIMAISET 

1. Emmi Valve: Armo 78 pistettä

“Armo on rehellisen avoin ja taiteellisesti tinkimätön omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani.” – Reetta Laitinen

“Kerronta kulkee niin sujuvasti, ettei välttämättä huomaa, kuinka harkiten Valve on rakentanut sarjakuvansa. Takaumasta toiseen siirrytään hallitusti. Painostavan psykedeeliset värit korostavat ahdistavaa tunnelmaa. Mielen myllerrykseen on helppo samastua.” – Harri Römpötti

“Hieno teos, joka tarjoaa ymmärrystä, empatiaa ja vertaistukea.” – Outi Iivonen 

”Heti alusta lähtien lukijaa lämmitellään avokämmenellä päin naamaa. Armo on taiteellisesti ja varsinkin väristyksen puolesta hyvin tasapainoinen teos tasapainonsa menettäneen yksilön pyrkimyksestä palata ‘normaalien’ joukkoon.” – Vesa Kataisto

2. Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet 46

“Sarjakuvajournalismia edustava teos avasi silmäni kertaheitolla. Sarjakuvassa selvitetään muun muassa sitä, millaisia muotoja vihapuhe voi saada, kehen se tavallisesti kohdistuu ja kuinka siltä voi suojautua. Tekijät ovat tehneet hienoa työtä haastattelemalla nettivainon kohteeksi joutuneita ihmisiä ja aihetta tutkineita asiantuntijoita ja viranomaisia.” – Matti Karjalainen

“Tekstin määrä ja jäykkä kerronta ovat sarjakuvareportaasin perusongelmia. Vehkoo ja Nieminen taistelevat niitä vastaan suurella julkaisukoolla ja mietityllä rakenteella.” – Ville Hänninen

vihan ja inhon internet

3. Ville Pirinen: Yhesti yhes kymmenennes paikas 31

“Urbaaneja legendoja on käytetty iät ja ajat tarinoiden aihioina, mutta pointti ei olekaan siinä, mitä kerrotaan, vaan miten kerrotaan. Pirisellä on ilmiömäinen kyky kertoa sopivasti yli, muttei koskaan ohi aiheesta.” – Jokke Saharinen

yhesti yhes

4. Petteri Tikkanen: Eka kerta 21

“Kauniisti kuvitettua, lämminhenkistä sarjakuvaa, jonka tarina maistuu aidolta ja eletyltä. Tikkasen kyky ladata pieniin hetkiin suurta tunnelmaa on lähes ylittämätön.” – Toni Jerrman

eka kerta petteri tikkanen

5. Poika Vesanto: Saku Sämpylä, Eetu ja Riku 18

“Kulttuurihistoriallisesti älyttömän merkittävä ja pieteetillä tehty julkaisu, joka tuo Poika Vesannon 1930-alussa tekemät ajattomat sarjakuvat nykylukijan ulottuville. Hyväntuulista huumoria, svengaavaa ajankuvaa sekä suvereenia piirrostaidetta.” – Toni Jerrman

arviot-saku2

Lue Saku Sämpylän arvio täältä.

6. Suvi Ermilä: Hauho 17

“Suku selvittelee suhteitaan ja miehet mittelevät ihan konkreettisesti. Meri seuraa vierestä ja jää välillä ulkopuoliseksi. Mutta hän on tärkeä osa sukua ja se tehdään tiettäväksi. Lähelle ottaminen ja syrjään sysääminen vuorottelevat. Kokonaisuudesta tulee hienovarainen sosiologinen tutkielma.” – Reijo Valta

7. Pauli Kallio & Christer Nuutinen: Kramppeja & nyrjähdyksiä – Koko maailman paino 11 

“Tavallista isommassa kokonaisuudessa yhteiskunnalliset teemat ja hahmojen aitous korostuvat. Ensiluokkainen piirrostyyli ja miellyttävä värimaailma.” – Laura Kokko

8. Jyrki Heikkinen: Hietasalo 10

“En rakasta juuri mitään niin kuin Jyrki Heikkisen kykyä liihoa täysin omassa maailmassaan. Taide on omalakisuuksien laatimista – kuten ällistyttävässä Hietasalo-kuvarunokokoelmassa. Kun kuolen, toivon, että Jyrki Heikkinen lausuu runon ja piirtää ilmaan sen ylle.” – Ville Hänninen 

9. Jussi Waltameri: Samalla kadulla kirkko ja tehdas 9

“Murteella kirjoitettu tarina vie kerrontaa eteenpäin ja vesivärikuvat abstrahoituvat tunnelmiksi.” – Laura Kokko

10. Hans Nissen: Sokea piste 8

“Ruutuvihosta mustatut ruudut ja toteava teksti-ilmaisu muodostavat kokeellisen mutta äärimäisen helppolukuisen täsmäohjuksen: minimaalisin keinoin maksimaaliseen tulokseen. Sisältö takertuu kurkkuun, tökkii aivoja ja painaa sydäntä.” – Ville Pirinen

10. Pertti Jarla: Jäätävän speden sunnuntai 8

“Niin lakonisen ihania, etten voi mitään.” – Outi Iivonen

12. Marko Turunen: ADHD-Sheikki 3 7

12. Pekka Lehtosaari & Hannu Lukkarinen: Raatteen tie 7

12. Juho Maurinen: Rontticomics – Ihmismeri 7

12. Kaisa & Christoffer Leka: Imperfect 7

12. Mika Liétzen: Jääkärit – Viisi kertomusta 7

 

KÄÄNNÖKSET 

1. George Herriman: Krazy Kat 52

“Kirja on rakkautta kiireestä kantapäähän. Heikki Kaukoranta on tehnyt hurjan työn rakkauden ja vihan luritusten ja puhkuntojen sävytyksissä. Tahdon halata joka ruudun jälkeen.” – Ville Hänninen

“Suomalaiset ovat onnekkaita. Kaikissa maissa ei ole edes yritetty kääntää sarjakuvan runollisinta superklassikkoa, mutta Heikki Kaukoranta suomentaa sitä taiturimaisesti. Ilkka Pesämaa on tekstannut teoksen vaivoja säästämättä alkuperäiseen tyyliin.” – Harri Römpötti 

“Herriman ei anna arkijärjen pilata luomustaan. Näin psykedeeliseen mielikuvituksen lentoon on pakko ihastua. Aina uudelleen. Ikuisesti.” – Toni Jerrman

KRAZY-kat-sarjainfo2

Lue Krazy Katin arvio täältä.

2. Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3 26

“Ajankohtainen ja koskettava, sarjakuvan muotokieltä syleilevä teos.” – Sippo Mentunen

“Tulevaisuuden arabi vain paranee edetessään.” – Tero Mielonen 

tul-arabi-nayte web

2. Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrison 1 – Hymyile vähän, Maggy 26 

“Lämminhenkisesti kuvattua henkilöhahmoja ei ole väännetty väkisin tyypillisten hyvisten tai pahisten muotteihin. Kokonaisuuden kruunaa Oiryn huolellinen piirrostyö, joka istuu täydellisesti sekä sarjan sisältöön että yleistunnelmaan.” – Toni Jerrman 

maggy

4. Liv Strömquist: Nousu ja tuho 21

“Suositeltavaa lukemista kaikille joita kapitalismi, ilmastonmuutos ja luokkaristiriidat koskettavat, ja ketäpä eivät koskettaisi? Strömquist on asiantunteva, terävä ja hauska – tässä kirjassa eräänlainen sarjakuvan humoristinen Naomi Klein.” – Aino Sutinen 

stromquist-prinssicharles

Lue Liv Strömquistin sarjakuvien arvio täältä.

5. Hermann: Bois Mauryn tornit 1 – Babette 18

“Bois-Mauryn torneissa ei keskiajalla ole oikein kenelläkään kivaa, mutta lukijalla sitäkin enemmän.” – Matti Karjalainen

6. Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne 16

“Älyttömän hauska albumi rakkaudesta – vallan muulla tavoin käsiteltynä kuin perinteisten Harlekiini-romanssien kautta.” – Reetta Laitinen

6. Regis Loisel: Mikki Hiiri – Zombi-sumppi 16

“Näin eläväistä Mikki-kirjaa ei ole tehty yli 70 vuoteen. Loisel tavoittaa hienosti sekä varhaisten Mikki-animaatioiden että Floyd Gottfredsonin sarjojen hengen.” – Vesa Kataisto

8. Charlie Christensen: Aarne Ankka – Mielipuolen kuvakirja 12

“Kansankodin räyhäkkäimmän muuttolintufilosofin analyysi maailmantilasta on enemmän kuin ajankohtaista ja lukukertoja kestävää.” – Sippo Mentunen

9. Neil Gaiman & Mark Buckingham: Miracleman – Ihmeiden aika 10

“Virkistävän epäsupersankarimainen tarina, jossa pohditaan täydellisen maailman ja epätäydellisen ihmisen välistä ristiriitaa, utopian kääntöpuolta.” – Jokke Saharinen

10. Tebo: Huimapää Mikki 7

10. Alex Alice: Siegfried 1 & 2 7

10. Henri Vernes & William Vance: Bob Morane 7

10. Jeff Smith & Steve Hamaker: Luupäät 1 - Kevättasaus 7

Kyselyyn vastasivat Kari Heikonen, Harto Hänninen, Ville Hänninen, Outi Iivonen, Heikki Jokinen, Toni Jerrman, Solja Järvenpää, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Laura Kokko, Kyösti Koskela, Reetta Laitinen, Merja Lundén, Ville Manninen, Tero Mielonen, Sippo Mentunen, Juri Nummelin, Petteri Oja, Ville Pirinen, Harri Römpötti, Jokke Saharinen, Nike Sarapohja, Hannu Sinisalo, Aino Sutinen ja Reijo Valta.

Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 1/2018. Tilaa Sarjainfo täältä.

Eliitin ja kansan alhaiset taajuudet – Leo Kuikan Tappavat kädet -sarja arviossa

Nayttokuva 2018-4-10 kello 11.24.11Leo Kuikka: Tappavat kädet. Kreegah Bundolo

Arvio: Ville Hänninen

Leo Kuikan Tappavat kädet on viime vuosien kiinnostavimpia kotimaisia sarjakuvia. Kuikka on nimimerkki, joka on piirtänyt aiemmin myös nimellä Pasi P. Vuonna 1961 syntyneen Kuikan, oikealta nimeltään Pasi Pikkarainen, viime vuosikymmenellä käynnistynyt omakustannetuotanto on jo melkoisen laaja ja moni-ilmeinen, ehkä parhaimmillaan neliosaisessa Galigulassa ja erikoisimmillaan muutamassa julkaistussa fotonovellissa.

Kuikan esikoisalbumi Alhaiset taajuudet (Lempo, 2011) ruotii lähiöelämää sysimustan huumorin avulla. Perheenisän sisäinen sielunelämä aukeaa vähitellen sivun mittaisten siivujen kautta.

Viime vuosina Kuikan piirrostyyli on hioutunut ja päätynyt entistä lähemmäs Florent Ruppertin ja Jêrome Mulot'n sarjakuvia. Heidän vaikutuksensa näkyy viivan lisäksi irtonaisessa ja yllätyksellisessä tarinankerronnassa ja varsin mustanpuhuvassa maailmankuvassa.

Sarjakuvien lähtökohta on samantyyppinen kuin esimerkiksi Michel Houellebecqin romaaneissa. On ilmiöitä, joista ei rohjeta (tai osata tai kyetä) kirjoittaa suoraan. ”Maailman”, ”todellisuuden”, ”arjen” päällä on kalvo, jonka voi hetkellisesti puhkaista taiteen keinoin. Romanttisen taidekäsityksen mukaisesti voisi puhua todellisemman todellisuuden näyttämisestä, kirjaimellisesti näkyvän maailman taakse menemisestä. Taiteella kun voi kuvata ilmiöitä, jotka ovat olemassa mutta eivät tyhjene yksinkertaisilla käsitteenmäärittelyillä tai kehäpäätelmän tuntuisilla pelkistyksillä.

Esimerkiksi ”ajan henkeen” on henkisesti laiskaa tokaista ”populismi” tai ihmisen vieraantuneisuuteen ”eksistentialismi”. Vastaamisen sijaan voi myös koettaa kuvata, mennä sanojen taa kuvin ja sarjakuvin. Kyllä se parhaimmillaan onnistuu. ”Mielikuvitus on aistihavaintojen pohjalta järjestetyn tiedon uudelleen muokkaamista”, kiteyttää Suomen Wikipedia kiintoisasti.

leo kuikka tappavat kadet web 4

Porvari nukkuu aika hyvin – Liv Strömquistin uutuudet Sarjainfon arviossa

Liv Strömquist: Nousu ja tuho; Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne. Sammakko, suomennos Helena Kulmala

Arvio: Aino Sutinen

Sarjainfon lahjomaton kriitikkoraati äänesti Liv Strömquistin vulvan kulttuurihistoriaa ruotivan Kielletyn hedelmän vuoden 2016 parhaaksi käännöskirjaksi. Nyt Sammakko on kääntänyt tekijän tuotannosta kerralla kaksi uutta kirjaa, joita voisi kutsua vaikkapa humoristisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tietosarjakuviksi.

Strömquistillä on yksi kantaaottavan ruotsalaisen sarjakuvan terävimmistä kynistä. Hän pilkkaa mainiosti, ei säästele huutomerkkejään, mutta keskittyy perustelemaan väitteensä taustoitetusti, siteeraten tutkimuksia ja teorioita. Aiheena on aina valta.

Nousu-ja-tuho-stromquist-sarjainfo

Mikä on, ei pysy – George Herrimanin Krazy Kat arviossa

krazy-kat-sarjakuvaGeorge Herriman: Krazy Kat 1916–1918. Otava, suomennos Heikki Kaukoranta

Arvio: Heikki Jokinen

Nämä sarjakuvat ovat sata vuotta vanhoja. Miksi ne eivät tunnu siltä vaan aivan nykyaikaisilta?

Miksi sata vuotta vanhan romaanin lukiessaan tietää lähes poikkeuksetta lukevansa kaukaisena aikana syntynyttä teosta, mutta George Herrimanin Krazy Katin voisi kuvitella tehdyksi näinä aikoina?

Herrimanin (1880–1944) sarja on sarjakuvan historian suuri kysymysmerkki, jota monet ovat selittäneet ja tulkinneet. Se kuitenkin uhmaa selityksiä ja jättää lukijalle täyden vapauden.

Krazy Kat -kirjaan on koottu vuosien 1916–1918 sanomalehtien sunnuntaisarjat. Paketti on kirjaimellisesti runsas, sillä jokainen aikanaan isokoisena ilmestynyt sivu pursuaa kuvallisia ja kielellisiä yksityiskohtia. Perustarina on klassinen kolmiodraama, mutta Herriman muunteli sitä loputtoman luovasti. 

Kissa Krazy rakastaa Ignatz-hiirtä. Tämä taas paiskoo tiiliskiviä kissan päähän, mutta kissalle se näyttäytyy silkkana kiintymyksen ja hellyyden osoituksena.

Konstaapeli Pupp on koira, joka haluaa estää hiirtä heittämästä tiiliä ja sulkee siksi kissan usein vankilaan. Sydämessään koira rakastaa kissaa.

Tapahtumat sijoittuvat Coconinon piirikuntaan Arizonassa, navajo-intiaanien asuinseuduille ja läheisen Monument Valleyn jylhiin maisemiin.

Rikkoutuvat ruudut

Kysymys kuului: miksi vuosina 1913–1944 ilmestynyt Krazy Kat on yhä tuore? Syitä voi etsiä sen visuaalisen kielen avaruudesta, muutoksen jatkuvasta läsnäolosta ja vaihtuvista identiteeteistä.

Kuvakerronta rikkoi sarjakuvan kieliopin säännöt – jotka tosin eivät vielä sata vuotta sitten olleet järin vakiintuneita. Sunnuntaisarjoissaan hän jakoi sivut ruutuihin kymmenillä eri tavoilla, aina uutta kokeillen. Tai jätti jakamatta.

Tarina eteni joko paljolla tekstillä tai vain kuvilla, tarpeen ja tilanteen mukaan. Oli yksittäinen kuva iso tai pieni, lähikuva tai yleiskuva, se oli huolella tehty ja asettui sujuvasti koko sivun kompositioon.

Yhdysvaltalainen arkkitehti Louis Sullivan lanseerasi vuonna 1896 nykyarkkitehtuurin ja -muotoilun perustaksi asettuneen periaatteen ”form follows function”, muoto seuraa tarkoitusta. Herrimanin kuvallinen kerronta asettuu omalla erikoisella tavallaan samaan jatkumoon.

Mitään ei koristella koristelun vuoksi vaan siksi, että visuaaliset yksityiskohdat kumpuavat sarjan luonteesta ja tarkoituksesta.

Niin hienoja kuin monet yksittäiset kuvat ovatkin, niiden tehtävä on palvella kokonaisuutta, omalakista maailmaa ja sen välittämistä lukijoille. Jos se vaatii runollista, filosofista tai unenomaista otetta, näin tapahtuu. 

Nykylukija ymmärtää ja hyväksyy tämän: sarjakuvalla voi olla monta eri visuaalista asua ja sisältöä, sen kielioppia voi venyttää ja rikkoa. Samalla Herriman hallitsee sarjakuvan tärkeimmän ominaisuuden, se tapahtuu ajassa. Kerronta on sujuvaa lukea. 

KRAZY-kat-sarjainfo1 

Suomi ja sarjakuva 100 vuotta 20 vuotta sitten tänään

Sarjakuvakulttuuri on muuttunut 1990-luvulta. Se on kehittynyt kansainvälistynyt, digitalisoitunutkin, mutta lieneekö pulskistunut?

Teksti: Vesa Kataisto
Valokuvat: Joonas Kohonen, Petteri Oja, Henry Söderlund 

Sarjakuvan satavuotisjuhlan kunniaksi pidettiin Taideteollisuusmuseossa (nyk. Designmuseo) Myrsky ja mylväys -näyttely keväällä 1996. Näyttelyn järjestämiseen osallistunut Ilta-Sanomat julkaisi tuolloin tukevan liitteen sarjakuvan historiasta ja tulevaisuudesta. 

Heikki Jokinen kirjoitti siihen kaukonäköisen artikkelin ”Sarjakuva vuonna 2017”, jossa pohditaan miltä sarjakuva näyttäisi Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna. 

lehtileike-suomi100a-web

Jutun kuvitti Timppa Mäkelä.

Jokinen osuu monessa kohdin oikeaan, asiat ovat yleisesti ottaen kehittyneet parempaan suuntaan. Tosin eivät aivan joka suhteessa. Jokisen mielestä vuonna 2017 ei olisi enää koko kansan sarjakuvaa, paitsi jotkut sanomalehtisarjakuvat joita lukevat kaikki. Hän uskoo sarjakuvanlukijoiden ryhmien eriytyvän esimerkiksi ”texwilleristeihin” ja taiteellisesti kokeilevien sarjakuvien ystäviin. 

Emmi Valveen Armo antaa aikaa yksityiskohdille

armo kansi emmivalveEmmi Valve: Armo. Asema

Arvio: Verna Kuutti

Kun Emmi Valveen esikoisteos Sit kun sun naama räjähtää ilmestyi 2013, toivoin Sarjainfon kritiikissä saavani vielä joskus lukea tekijältä pitkän, yhtenäisen sarjakuvan. Valveen kertojaääni tuntui niin vahvalta ja hänen luomansa maailma niin valmiilta, että albumin novellit ja tuokiokuvat jättivät lukijalle loppuruudussa levottoman olon – joko näistä ihmisistä on luovuttava?

Neljä vuotta myöhemmin Valve vastaa haaveisiin ja tarjoilee sarjakuvaharrastajalle karkkipäivän 300-sivuisella Armolla. Odotuksia vakuuttavasta sarjakuvakerronnasta ja ilmeikkäästä piirrosjäljestä ei tarvinne enää lunastaa, sen verran laadukkaita ovat olleet Valveen lyhyemmät työt, esimerkiksi palkittu pienlehti Isän luo ja Girl Gang Bang Bang -tarinat.

Nyt kiinnostaa erityisesti, miten Valveen kerronta siirtyy sarjakuvaromaanin formaattiin. Ja hienostihan se siirtyy.

Armossa Valve katsoo jälleen itseään liki piinaavalla rehellisyydellä ja avoimuudella. Mielenterveysongelmien käsittely omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa on rohkeaa ja tärkeää, mutta sisältää aina riskin jumittua henkilökohtaisen taideterapian tai self help -latteuksien tasolle.

Valve väistää mielestäni karikot taitavasti – Armo ei anna tyhjentäviä vastauksia siihen, miksi päähenkilön mieli järkkyy tai alkaa lopulta parantua. Lukija ei saa esimerkiksi tietää hänen perhetaustastaan juuri mitään eikä pääse kyökkipsykologisoimaan.

emmivalve-armo3x

Armon ytimessä on sen sijaan itseään vastaan kääntyneen mielen kuvaus. Nuo kuvat ovat vahvoja: mustaa limaa, kusta ja paskaa, ihon läpi työntyviä piikkikasveja, demoneja. Kliseisetkin pahan olon symbolit toimivat, koska niistä tulee saumaton osa Valveen omaleimaista kuvakerrontaa. Kuva pikku Emmistä tuijottamassa tätiä, jonka kasvot muuttuvat pimeydeksi, jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa.

Festivaali: Boomfest 2017

Teksti ja valokuvat: Severi Nygård

Ohjelmajohtaja Dmitri Jakovlevin luotsaama Pietarin sarjakuvafestivaali Boomfest järjestettiin tänä vuonna syyskuun loppupuolella 11. kerran. Festivaaleja järjestävä ydnijoukko on vain muutaman hengen kokoinen, mutta onneksi vapaaehtoisia on riittänyt. Kymmenessä vuodessa Boomfest on isännöinyt yli 200 kutsuvierasta ja pitänyt yli 100 näyttelyä. Kuitenkaan tänä vuonna Pietarin kulttuurikomitea ei tukenutkaan vuosi vuodelta kehittyneitä festivaaleja, mistä syystä festivaaleja jouduttiin supistamaan. 

boomfest-juliste-2017

Nykyaikaa etsimässä

kansi-sakusampylaPoika Vesanto: Saku Sämpylä, Eetu ja Riku – kuvasarjoja vuosilta 1931–1932. Täysi käsi

Arvio: Heikki Jokinen

Poika Vesanto on piirtäjä, josta puhutaan paljon. Hänen sarjakuviaan on kuitenkin julkaistu niiden ilmestymisen jälkeen vain satunnaisesti. Tyylikäs Saku Sämpylä, Eetu ja Riku -koostekirja korjaa puutetta.

Tampereella syntynyt ja kasvanut Eijo ”Poika” Vesanto (1908–1950) oli itseoppinut piirtäjä. Kuten aikansa käyttökuvan piirtäjät yleensäkin, hän oli erittäin tuottelias ja monipuolinen. Useiden sarjakuvien lisäksi syntyi lukematon määrä kuvituksia, postikortteja, mainoskuvia sekä yli 200 kirjankantta.

Vesannon ensimmäinen julkaistu sarjakuva Eetun ja Rikun eriskummallisia seikkailuja alkoi Aamulehdessä 11.1.1931. Sunnuntaisarjaa julkaistiin lisäksi Kalevassa ja Karjalassa. 

Eetu ja Riku oli Aamulehden ensimmäinen kotimainen sarjakuva. Sarjan esittelyssä lehti korosti tätä amerikkalaisuuden vaihtoehtona. "Eläköön ja kehittyköön kotimainen 'teollisuus' tälläkin alalla", lehti kannusti.

Eetu ja Riku ovat kaksi hyvissä varoissa elelevää vanhapoika-veljestä. Sarjan huumori syntyy heidän erilaisuudestaan. Nuorempi Riku on naisten perään ja vanhempi Eetu vakavampaa sorttia.

arviot-saku2

Argentiinalaisen Berliacin sarjakuva elää maailmojen välissä

Oxford English Dictionary tarjoaa seuraavan määritelmän sanalle ”gaijin”: ”(substantiivi) japaninkielinen termi ulkomaalaiselle tai vieraalle; ei-japanilaiselle henkilölle”. Sellainen sarjakuvataiteilija Berliac todellakin on: ainainen ulkopuolinen. Taiteilija saapuu vieraaksi Helsingin sarjakuvafestivaaleille.

Teksti: Onni Mustonen 

berliacBerliacia on kuvailtu nomadiksi. Hän syntyi Argentiinassa, mutta on sittemmin asunut muun muassa Norjassa ja Berliinissä. Hänen töitään on julkaistu niin latvialaisen kuš!-kustantamon toimesta ja yhdysvaltalaisessa Vice-lehdessä, jonka nettisivuilla hänen Asian Store Junkies -sarjansa ilmestyy viikoittain. Myöhemmin tänä vuonna suomalaisilla lukijoilla on myös mahdollisuus päästä tutustumaan Berliacin sarjakuviin, kun Asema-kustannus julkaisee Desolation.exe-albumin ja taiteilija vierailee syyskuussa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla.

Myös Berliacin kynänjälki oleilee samanlaisella harmaalla alueella eri maailmojen välillä. Siinä, missä Berliacin varhaiset työt viittaavat klassisen ”taidesarjakuvaan”, hänen viimeaikaiset sarjakuvansa lainaavat voimakkaasti japanilaisen sarjakuvan traditiosta. Berliacista ei voikaan puhua puhumatta manga- tai gekiga-sarjakuvista. Jälkimmäisen termin juuret ovat 1950-luvulla, jolloin Yoshihiro Tatsumi lanseerasi sen kuvaillakseen ”vakavaa” japanilaista sarjakuvaa erotuksena kevyemmästä ja populaarimmasta mangasta.  

Berliac itse käyttänyt termiä ”gekiga” kuvaillessaan omaa tyyliään ja hänen sarjakuviensa myötä lajityyppi on saanut näkyvyyttä länsimaissa. Hänen sarjakuvansa, kuten Seinen Crap -zinet, ovat olleet tärkeässä osassa määritellessä länsimaisen taidemangan tai gaijin gekagen lajityyppiä. Vuonna 2016 hän oli mukana toimittamassa Gaijin Mangaka -antologiaa, joka kokosi yhteen länsimaisia sarjakuvataiteilijoita, jotka ovat saaneet vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta.

– Mielestäni lehti ilmaisi, mistä gaijin-mangassa on kyse, hän kertoo.

Antologiaan valikoitiin taiteilijoita muun muassa Yhdysvalloista, Italiasta ja Puolasta, mutta tärkeintä ei ollut taiteilijan synnyinmaa vaan, kuten Berliac sanoo, ”laajempi filosofinen ja taiteellinen ajatus; [kokoelmassa mukana olleet taiteilijat] eivät tunne oloaan kotoisaksi tuotannossaan ja ovat siten ainaisessa muutoksen tilassa”. 

Berliacin sarjakuvia tarkastellessa tämä ajatus muutoksesta on kovin selvä, mutta ero varhaisen ja myöhemmän Berliacin välillä ei kuitenkaan ole missään nimessä yksiselitteinen. Osuvaa onkin, että sana ”gaijin” käy myös adjektiivista. Berliacin sarjakuvissa vieraus on aina ollut läsnä.

– Joskus käyn läpi manga-tyyliäni edeltäviä sarjakuvia ja näen saman tien, mistä manga-teoksesta lainasin. Useimmat lukijani eivät sitä näe, mutta minä näen, Berliac toteaa. 

Ne ovat aina olleet vieraita, ne ovat gaijin. 

berliac moriyama

 

Mangapiirtäjä asunnossaan, "Moriyama's Dog" (2016).

Sarjakuvafestivaaleille saapuva Sarah Glidden luo perusteellista sarjakuvajournalismia vesivärein

Yhdysvaltalainen Sarah Glidden luottaa sarjakuvajournalismin mahtiin. Autenttisuutta lisäävät pikkutarkat muistiinpanot kentältä.

Teksti: Aino Sutinen

Helsingin sarjakuvafestivaaleille saapuu dokumentaarisen sarjakuvan nouseva nimi. Rolling Blackouts (Drawn & Quarterly, 2016) kertoo Sarah Gliddenin matkasta toimittajaystäviensä kanssa läpi Turkin, Pohjois-Irakin ja Syyrian. Kirja keskittyy erityisesti toimittajantyön tarkkailuun, matkailun arjen ja erilaisten tapaamisten ja keskustelujen dokumentoimiseen. Ystävykset ovat kunnianhimoisia nuoria toimittajia, jotka ovat perustaneet The Seattle Globalist -kollektiivin. Voiko journalismilla parantaa maailmaa, he tuntuvat miettivän. Mukaan on lähtenyt myös Irakissa palvellut nuori sotaveteraani, jolla on omat näkemyksensä konfliktiin. 

Autoritäärisessä Syyriassa toimittajien on ilmoittauduttava viestintäministeriön virkamiehille ja heidän keskustelujaan kuunnellaan kahviloissa. Tiimi yrittää kiertää valvontaa, löytää mahdollisuuksiensa mukaan haastateltavia ja tehdä vapaata tiedonvälitystä. Kirjan nimi tulee Pohjois-Irakin Kurdistanissa käytetyistä sähköverkon pimennysrotaatioista.

ROLLINGinterior 173-web

Otso Höglund arvioi pienlehtiä Sarjainfossa ja viljelee sarjakuvissaan raadollista huumoria

Tamperelaisen Otso Höglundin sarjakuvissa henkilökohtainen on hyvin henkilökohtaista ja poliittinen hyvin poliittista.

Aino Sutinen: Hei Otso! Mitä kuuluu?

Otso Höglund: Hyvää, mutta hieman kiireistä. Erilaisia projekteja meneillään ja lisäksi päivätöitä. Tällainen tilanne ei tosin ole itselleni mitenkään tyypillinen.

AS: Mitä sinulla on työn alla tällä hetkellä?

OH: Just tällä hetkellä on pari piirrosta yhteen lyhytelokuvaprojektiin vielä kesken, pari sivua Sarjariin, muutama pienlehtiarvostelu ja sarjakuva pitäisi vielä tehdä Sarjainfoon. Sitten pitäisi vielä väsätä teos tai teoksia Mäntän kuvataideviikoille.

AS: Niin, olemme värvänneet sinut Sarjainfon uudeksi pienlehtisedäksi. Oletkin pienlehtiskenen kova veteraani. Millä mielin lähdet hommaan?

OH:  Olen tämänhetkisestä pienlehtiskenestä lähes niin pihalla kuin voi olla. Jossain vaiheessa sitä tarjontaa alkoi olla niin paljon, että nostin kädet pystyyn. Lisäksi aikoinaan ounastelin koko omakustannetoiminnan siirtyvän nettiin ja paperijulkaisemisen kuolevan, mutta ilmeisesti olin väärässä. Siksi on kiinnostavaa päivittää vähän omaa tietämystä.

otso sipila1stripweb

AS: Juu, kyllähän paperille edelleen tehdään. Itse olet tehnyt jo 90-luvulta asti esimerkiksi Mörkö-pienlehteä. Saammeko odottaa taas uutta Mörköä syksyksi?

OH: Olen niin monta kertaa lupaillut kaikenlaista, että tiedän jo olla ihan hissukseen julkaisupäivämäärien osalta, jos niihin itse voin vaikuttaa. Mörkö kyllä ilmestyy taas jossain vaiheessa.

Kriitikon valinta – vuoden parhaat sarjakuva-albumit 2016

Sarjakuvan asiantuntijat pääsivät taas kertomaan viime vuoden kirjajulkaisusta suosikkinsa.

Voittajiksi nousivat Hanneriina Moisseisen sota-aikaan sijoittuva Kannas (Kreegah Bundolo) sekä ruotsalaisen Liv Strömquistin naisanatomian kulttuurihistoriaa pohdiskeleva Kielletty hedelmä (Sammakko, alkup. Kunskapens frukt).

Arviot 2 16 Kannas web

Hanneriina Moisseinen: Kannas

Bestsellereissä eri nimet

Suomen myydyimpien nimikkeiden TOP-10-listalla komeilevat kotimaisista Karoliina Korhosen Finnish Nightmares ja Suomalaisten painajaisia -teokset sekä Fingerpori-, Pöyrööt- ja Viivi & Wagner -kokoelmat. Näistä Korhosen suomenkielinen teos sai kriitikkojen ääniä, tuttuja strippejä ei tällä kertaa äänestetty.

Käännössarjakuvien myynneissä TOP-20 taas oli kokonaan Aku Ankan taskukirjojen hallussa. Vaikka taskareita ei nyt päässyt kriitikoiden listoille, Disneyn puolelta nostettiin erityisesti erikoisempia Mikki Hiiri -julkaisuja.

Suomen suurin kommunistisarjakuva

kansi-suomensuurinkommunistiJesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti. Suuri Kurpitsa

Arvio: Tuomas Tiainen

”Oiva idea, kehnompi toteutus”, kuuluu usein julkilausuttu näkemys, kun keskustellaan kaikkein vasemmaisimman laidan puna-aatteista. Niin, lopultahan häviäjiä ovat he, joilla ei ole valtaa vaikuttaa kohtaloihinsa. Historian mainingit heittelevät ihmistä kuin hylkytavaraa, eikä katkerassa lopussa voi voi luottaa tovereihin tai aina itse aatteeseenkaan. 

Tätä hyvien aikeiden ja raadolliseksi eskaloituvan realismin suhdetta käsittelee Jesse Matilainen, jonka sarjakuvakirja Suomen suurin kommunisti kertoo vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon paenneiden punaisten kohtaloista sekä heidän yrityksistään aikaansaada vallankumous taakse jääneessä kotimaassa. Hyvin valittu ja mielenkiintoinen aihe sarjakuvalle näin valtion satavuotisjuhlallisuusvuonna. Kyseessä on kunnianhimoinen ja perusteellisesti pohjustettu mutta harmillisen vetelästi viimeistelty sarjakuva.

Punashakkia

Jesse Matilaisen (s. 1984) rohkeutta ei käy kiistäminen. Vuosikymmenien takaisten tapahtumien lähteet ovat vaillinaisia, ristiriitaisia tai epäluotettavia, ja todellisiin henkilöihin perustuvia hahmoja on iso liuta. Tarinan käänteissä on eittämättä ollut työläs penkominen ja parsiminen. Vapauksia on pitänyt pakostakin ottaa. Silti esipuheen johdannoksi kirjoitettu ”Tämä tarina ei ole totta, mutta se voisi olla” tuntuu melkeinpä vähättelyltä. Pyrkimys autenttisuuteen kyllä välittyy niin itse sarjakuvasta kuin loppuun kootusta tekoprosessia valottavasta selvityksestäkin. 

Pyrkimys autenttisuuteen kyllä välittyy niin itse sarjakuvasta kuin
loppuun kootusta tekoprosessia valottavasta selvityksestäkin. 

Keskeisistä henkilöhahmoista tunnetuin on Terijoen nukkehallituksen johtohahmo Otto Wille Kuusinen. Raivoisasti puna-aatetta puskeva poliitikko lienee juuri otsikon mainitsema Suomen suurin kommunisti. Muita keskeisiä henkilöitä ovat myöhemmin Kansan Uutisissa kannuksensa ansainnut Arvo ”Poika” Tuominen, agitaattori Hanna Malm sekä SDP:n radikaaliin ”siltasaarelaissiipeen” kuulunut Yrjö Sirola

Kahteen neljän luvun kokonaisuuteen jaetun kirjan ensimmäinen osa kuvaa vuosia sisällissodasta Leninin kuolemaan ja toinen osa ajanjaksoa Lapuan liikkeen noususta talvisotaan. Sisällissodan keväästä alkava tarina seuraa, kuinka valkoista terroria Neuvostoliittoon pakenevat punaiset perustavat itänaapurin puolella Suomen Kommunistisen Puolueen.

Vapauden korkea veisu

Tommi Musturi: Suurin piirtein Samuel. Boing Being

kansi - suurin piirtein samuelArvio: Heikki Jokinen

Samuel syntyy kyyneleestä, makaa pian arkussa ja nuorenee nopeasti äitinsä kohtuun. Vaellus voi alkaa.

Tommi Musturin (s. 1975) Samuel on tuttu hahmo jo sarjakuvakirjasta Samuelin matkassa (2009). Piirteetön ja ilmeetön Samuel on jokamies, kuka tahansa. Hänen tunteensa ja ajatuksensa näkyvät toimintana. Kerronta on kirjaimellisesti sanatonta.

Suurin piirtein Samuel kuljettaa Samuelin useisiin eri ympäristöihin, tilanteisiin ja maailmoihin. Mitä tahansa tapahtuukaan, Samuelin ulkoinen tyyneys ja uteliaisuus säilyvät. Hän jatkaa kulkuaan.

Teoksen tapahtumat ovat sirpalemaisia, vailla suoraa narratiivista yhteyttä. Viidakkomainen ympäristö voi vaihtua kylän maitolaituriksi, siittiön kamppailuksi tai tanssiksi oman varjon kanssa. 

Oman tahdon mukaan 

Kokonaisuuden liimana ei olekaan tarina vaan esiin nousevat teemat. Niistä näkyy helposti ainakin kolme: miten toimia vapaan tahtonsa mukaan, vaellus elämän metaforana sekä syntymän ja elämän monimuotoisuuden ihme.

Suurin kaikista kysymyksistä ja toiveista on vapaus, erityisesti vapaus toimia oman tahdon mukaan. Vapauden peruselementti – ja samalla sen manifestaatio – on uteliaisuus. Mitä hyötyä on vapaudesta, ellei sitä käytä mihinkään? Tätä uteliaisuutta Samuelilla on. 

Hauska vapauden teemaan liittyvä yksityiskohta ovat kirjan muutamat niksipirkkamaiset ohjesivut. Musturi kuvaa huolella, kuinka rakentaa iglu tai tehdä kitara peltipurkista. Nämäkin muuntelevat samaa teemaa, eli kuinka maailmassa voi toimia oman tahtonsa mukaan.

Samuel kokee matkallaan kaikki mahdolliset vaikeudet. Hän kohtaa väkivaltaa, katoaa itse tai vaihtoehtoisesti maailma ympäriltä katoaa. Aivan konkreettisesti vapauden rajat ja niiden rikkominen näkyvät niillä parilla sivulla, joilla Samuel lyö ja puree itsensä pois sarjakuvaruutujen rajaamasta tilasta. 

Kohtaus voisi kertoa Tommi Musturista sarjakuvantekijänäkin. Hän on koko uransa pyrkinyt ulos niistä rajoista, joihin sarjakuva on joskus asetettu. Musturi ei juutu lajien rajoihin, hän kurottaa sarjakuvantekijänä uteliaasti moneen suuntaan. Kerronnan tai graafisen asun perinteet eivät ole häntä taiteilijana estäneet.

Musturi tuntuu kiteyttävän vapauden teeman muistuttamalla, että taide on vapautta. Käytä siis sitä, taiteilija! 

suurinpiirtein-samuel-tommi-musturi

Sarjakuvia järviseudulla – The Lakes -sarjakuvafestivaalilla Englannissa

Lakes International Comics Art Festival on nuori, lupaava sarjakuvafestivaali Luoteis-Englannissa.

Teksti: Onni Mustonen 

Tärkeimmäksi puheenaiheeksi vuoden 2016 Lakes International Comics Art -festivaaleilla nousi Marmite-levite. Marmite on brittiläinen erikoisuus: suolainen hiivauute, jota syödään paahtoleivän päällä. Aikaisemmin festivaaliviikolla Unilever-niminen yritys, joka valmistaa Marmitea, ilmoitti, että Brexitin takia monien tuotteiden valmistuskustannukset olivat nousseet ja siksi myös näiden samojen tuotteiden hintaa pitäisi nostaa. Monet brittiläiset ruokakaupat vastasivat poistamalla Unileverin tuotteet valikoimastaan – Marmite yhtenä näistä.

Tätä taustaa vasten – tai siitä huolimatta – Lakesin sarjakuvafestivaalit (eli LICAF) onnistui tuomaan yhteen sarjakuvataiteilijoita, lukijoita ja tutkijoita ympäri maailmaa, aina Australiasta Suomeen. Lokakuussa 2016 neljättä kertaa järjestetyt festivaalit pidettiin Kendalin kaupungissa Luoteis-Englannissa. Kaupunkia ympäröivä kukkulainen luonto on maailmankuulu ja innoittanut niin William Wordsworthiä kuin Beatrix Potteria, jonka Petteri Kaniini kirmaa nimenomaan Kendalin murateissa. Itse Postimies Pate on myös kotoisin aivan Kendalin lähistöltä ja vanhan postitalon seinään on kiinnitetty juhlallinen muistolaatta.

lakes-festival-1

Brewery Arts Centre on LICAFin sydän.

Sankari omassa liemessään

Petteri Tikkanen: Black Peider – Itse. Daada (2016)

Arvio: Tuomas Tiainen

BlackPeiderITSEKansiIisalmelainen Petteri Tikkanen alias Black Peider on nallekarhun näköinen, kokoinen ja kenties tuntuinenkin paradoksi Suomen sarjakuvakentällä. Yhtäällä Tikkanen luo herkkiä ja hallittuja sarjakuvateoksia, kuten Sarjakuva-Finlandian saaneen Eeron (2010) ja sitä seuranneet nuoren miehen kasvua kuvanneet pienieleiset albumit. Toisaalla hän esiintyy virttyneisiin trikoisiin sonnustautuvana vapaapainija Black Peiderina, soittaa hikisiä keikkoja ja on sarjakuvadokumentaation mukaan sekä alati auliiden bändäreiden ahdistama että suvereenisti kaikkivoipa.

Kumpaakin edellämainittua maailmaan mahtuu. Black Peiderin edesottamuksista olemme saaneet lukea albumeista Black Peider (2008) ja Ura (2012). Ensinmainittu on kerrassaan mainio painotuote: ylilyövän tyylikkäisiin kansiin pakattu kooste luonnosmaisia ja herkullisen härskejä sarjakuvia. Ura puolestaan toimi paljoon ehtineen painijan välitilinpäätöksenä paketoimalla yksiin kansiin sarjakuvia, valokuvia, julisteita ja muistoja vuosien varrelta. Rumba-rocklehti on lisäksi julkaissut Black Peiderin strippejä ja reportaaseja vuodesta 2011 lähtien. Niitä nähdään kosolti myös Itse-kirjassa. 

Miesbloggaajan yhteiskuntaoppi

Kasper Strömman: Tallipiällikkö. WSOY (2016)

Arvio: Tuomas Tiainen

kasper-stromma-tallipiallikko-kansiGraafikko, bloggari ja sarjakuvantekijä Kasper Strömman tunnetaan parhaiten ajankohtaisia aiheita kommentoivista, lämpimän kantaaottavista ja veikeän humoristisista blogikirjoituksistaan. Sellaisia toden totta tarvitaan näinä aikoina. Myös Strömmanin graafisille kyvyille on käyttöä. Tasapainoinen etiketti, logo tai vaikkapa painotuotteen ulkoasu – kauneus, ylipäätään – lisää hyvinvointia, vaikkei kaikilla ruokakunnilla olisikaan varaa designerien suunnittelemiin lastenvaatteisiin. 

Itse arvostan eniten Strömmanin tapaa nostaa itsensä mielipidevaikuttajaksi. Moderni henkilöbrändäys kävisi case-esimerkiksi korkeakoulutason markkinoinnin oppikirjoihin. Kasper Strömman -tuotemerkin näkyvyys hyödyttää sekä suunnittelijaa että suunnittelijan asiakaskuntaa, ja me aikaamme (so. sosiaalista mediaa) seuraavat tarinoiden kuluttajat voimme kartuttaa pistetiliämme tekemällä aineistoa tunnetuksi. Jaamme Kasper Strömmanin fiksuja ja hauskoja tekstejä, koska haluamme olla fiksuja ja hauskoja. 

Strömmanin status ei ole syntynyt tyhjästä. Takana on varsin mittava tuotanto, joka koostuu niin kirjoitetusta ja kuvitetusta materiaalista. Kaikki kantavat sisältönsä linjakkaasti suunnitelluissa puitteissa. Maininnan arvoisia julkaisuja on useita.

Tomas De Ritan kanssa tehty The King Nosmo Cookbook (Napa, 2009) on naseva kokoelma ruoka-aiheisia valokuvia ja kääredesignia. Esteban-pienlehtien parhaista paloista koottu kokoelma Kiitos Esteban 2002–2010 (Huuda Huuda, 2010) huvittaa Pahkasian puutteessa riutuvaa kaikkitietävää 2000-lukulaista. Oikoluvun puutteesta kärsivä The Kasper Strömman Design Encyclopaedia (Huuda Huuda, 2012) pyöhii Suomi-designia ja tarjoaa ohjeita klassikoiden rakentamiseen. (Harri Koskisen Block-lampun vastine tehdään jäädyttämällä energiansäästölamppu vedellä täytetyssä thairavintolan muoviastiassa.)

Teidän täytyy astua johtoon

Sari Luhtanen ja Tiina Paju: Maisa ja Kaarina – Viimeinen tikki. Otava (2016)

Arvio: Johanna Rojola

kansi-maisajakaarinaViimeinen tikkiKäsillä on viimeinen Maisa ja Kaarina -kokoelma-albumi. Kolmenkymmenen vuoden ajan hahmot elivät Annassa ja muualla, mutta nyt on aika kirjoittaa muuta, on käsikirjoittaja Sari Luhtanen kertonut.

Hahmot ovat olleet rakastettuja: sarjakuva-albumeja ilmestyi loppujen lopuksi rapiat kymmenkunta ja kirjoja melkein toinen mokoma. Oheistuotteitakin olen kylillä nähnyt. Tasaisen laadukas sarja on saanut melkein kaikki palkinnot, joita tällä alalla voi Suomessa saada.

Feminismi oli tapetilla myös Maisan ja Kaarinan syntyaikaan ja on toiminut yhtenä pontimena sarjan aloitettaessa. Mutta ei taida feminismikään olla enää entisensä? Tarkastellaanpa.

Huumorissa hyvä nyrkkisääntö on, että ei pidä potkia alaspäin. Isolevikkisen naistenlehden sivu on aika näkyvä paikka ja se on sitä valtaa. Jollei muuta niin sananvaltaa, valtaa saada sanoa ja tulla kuulluksi. Huumori on hyvä ase. Mille Maisassa ja Kaarinassa sitten nauretaan?

Sarja on varsin tyypillinen hahmovetoinen strippisarjakuva. Vitseissä toistuu pakostakin sama kaava ihan jo lajityypin ja muodon sanelemista rajoituksista johtuen. Jutut ovat poikkeuksetta dialogivetoisia.

Hahmot on tyypitelty toisistaan selkeästi erilaisiksi – huumorikirjoittamisen peruskikka sekin, mutta toimiva. Huumorin kärki on hahmoissa itsessään, heidän luonteenpiirteissään ja siitä kumpuavassa koheltamisessa, joka toistuu aina samankaltaisena niin kuin arkikin. Se on varmaan lukijakunnastakin tunnistettavaa: naisten huumoria tutkittaessa on havaittu, että naiset useinkin nauravat itselleen ennemmin kuin vaikkapa kertovat vitsejä.

Ääni äänettömille

Hanneriina Moisseinen: Kannas. Kreegah Bundolo (2016)

Arvio: Tuomas Tiainen


Arviot 2 16 Kannas kansi-webJuuri, kun olemme toipuneet Isästä, Kannas ilmestyy. Hanneriina Moisseinen on jälleen kerran tehnyt sekä sisällöltään painavan että kooltaan mittavan sarjakuvan, vain kolmisen vuotta edellisen järkäleen jälkeen.

Taiteilijan katse on nyt jatkosodan aikaisissa evakuoinneissa näkökulman tarkentaessa virallisesta kertomuksesta sivuun. Kannas punoo auki kansakunnan suurta tarinaa vähemmän äänessä olleiden suilla. Pääosassa ovat nuori karjakko ja mieleltään järkkynyt sotilas – sekä agraariyhteiskunnalle elintärkeät lehmät. Sankareita ei ole, selviytyminenkin voi olla onnesta kiinni. 

On vuosi 1944 Karjalan kannaksella. Taistelussa mielenterveytensä menettänyt, silpoutuneiden tovereidensa ruumiiden alta sekavana löydetty Auvo harhailee kalmakasvoisena aaveena. Mielensä murtanut sotamies ei tiedä, onko elossa vai kuollut. Likellä rintamaa tyhjennetyssä kylässä Maria Shemeikka vartoo lehmän poikimista. Vasikoinnin jälkeen olisi lähdettävä kiireesti evakkotaipaleelle lehmiä samalla paimentaen. 

Kanonisoitu näkemys sodasta on maskuliinisen yksipuolinen ja paatoksessaan tympeä. Sodan kokeneen sukupolven hiipuessa ovat nuoremmat alkaneet kiinnostua toisenlaisistakin tulkinnoista. Yksi rajapyykki saavutettiin kolme vuotta sitten, kun Ville Kivimäen toisen maailmansodan aikaista sotilaspsykiatriaa käsitellyt tutkimus Murtuneet mielet voitti Tieto-Finlandian.

Moisseinen on taiteilijana mukana tässä tabuja avaavassa virtauksessa. Mielensä murjoneen, sotakarkurin tielle vailla täyttä ymmärrystä päätyneen Auvon kohtalo koskettaa. Oikeista Auvoista oltiin vaiti.

Kannaksessa on runollisuuden lisäksi dokumentaarista otetta. Moisseinen kävi taustatyönä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa läpi huomattavan määrän kelanauhoja sekä evakkojen käsin kirjoittamia muistelmia. Historia avautui tien päälle lähteneiden kautta niin ihmisten kuin eläintenkin silmin. Yksityiskohdat on kuvattu suurella tarkkuudella, taiteilijan kertoman mukaan jo sotahistorian herättämien intohimojen vuoksi. Ajan tuntu välittyykin väkevästi. Evakuointia kuvaava radioraportti on litteroitu oikeasta lähteestä ja varusteet, vaatteet, sodan luonnolle aiheuttama tuho ja kirjeiden käsialat autenttisen oloisia. 

Narkkaamista, huoraamista ja lähimmäisten kiusaamista: Megg, Mogg & Pöllö

Simon Hanselmann on Tasmaniassa syntynyt mukava nuorimies, jolla on kunniallinen työ ja hyvä terveys. Megg on vihertäväihoinen noita, Mogg-kissa tämän kundifrendi ja Pöllö edellisten narttu. Megg, Mogg & Pöllö on kipeintä sarjakuvaa pitkiin aikoihin. 

Teksti: Tuomas Tiainen 


Hanselmann-megg-mogg-polloSimon Hanselmannia
(s. 1981) revitään nyt joka suuntaan, tänne vitunharmaaseen Pohjois-Ankealaankin. Syy siihen on nelivärinen (osittain mustavalkoinen), strategisilta mitoiltaan 220 x 297 x 42 mm ja painaa reippaan kilon. Kumioravan viime vuoden lopussa julkaisema Megg, Mogg & Pöllö yllätti jokseenkin jokaisen, ei vähiten heitä, jotka joskus olivat uskaltaneet haavehtia suomea solkkaavasta noita Meggistä luettuaan Vice-lehden sivuilta Hanselmannin huuruisia släkkeriepisodeja narkkaamisesta, huoraamisesta ja lähimmäisten kiusaamisesta. Kiitti hei!

Noita Meggistä, tämän kundikaverista kissa Moggista ja näiden kämppiksestä Pöllöstä kertova sarja työllistää uudelle mantereelle kotiutunutta aussipiirtäjää siinä määrin, ettei ajankäyttöä tarvitse suunnitella. Helsingin sarjakuvafestivaaleille syyskuussa saapuva Hanselmann ehti kuitenkin vastaamaan Sarjainfon kysymyksiin kaiken tohinan ohessa ennen kuin minä ehdin sanoa "Sabrina, teininoita". 

Simon haloo, kuuleeko Simon?

TT: Tunnut olevan varsin kiireinen tällä hetkellä. Päiväsi vissiin täyttyvät piirtämisestä ja muusta uraan liittyvästä.

SH: Jeps, olen todellakin aivan perkeleen kiireinen juuri nyt. Tappakaa mut. Polttakaa mut vittu ojassa. Viimeisimmän kirjani julkkarikiertue päättyi hetki sitten, ja seuraavaa kirjaa on jo kolme neljännestä valmiina. Teen duunia joka päivä, ilman vapaapäiviä. Olen addikti. Haluan Meggin ja Moggin olevan paras. 

Ulkopuolisten historiaa Ainur Elmgrenin silmin

Ainur Elmgrenin sarjakuvissa on vanhojen seikkailutarinoiden tuntua.

Teksti: Mia Collan

A01

Kuva: Mia Collan

Ainur Elmgren on ollut mukana monessa projektissa ja julkaissut joukon omakustanteita. Hän tutkii historiaa niin sarjakuvissaan kuin työssään tutkijana Helsingin yliopistolla. Lukioaikoina Suomen historia tuntui tylsältä, mutta nyttemmin hän on tehnyt töitä juuri siihen liittyen.

Tapaamme Elmgrenin kanssa Sarjakuvakeskuksella. Tarjoan kahvia ja teetä, hän valitsee teen. Kysyn, mitä on työn alla.

– Nyt teen sarjakuvaa Kekkosesta. Se on osa yhteisjulkaisua, jossa on enimmäkseen tutkijoiden esseitä. En halua siitä pelkästään kuvitettua esseetä, vaan haluan, että kuvilla on yhtä tärkeä rooli kuin tekstillä.

– Siihen tulee kuitenkin alaviitteet, koska lukijalle pitää antaa mahdollisuus tarkistaa väitteeni.

Noin 18 sivun mittainen työ kertoo Kekkosen ajasta etsivässä keskuspoliisissa 20-luvulla ja siinä käsitellään Kekkosen ristiriitaista suhdetta demokratiaan. Työn alla on myös elämäkertasarjakuva toimittaja ja kirjailija Erkki Valasta (1902–1991).

Mahdollistamisen supersankari – Johanna "Roju" Rojola sarjakuvaneuvokseksi

Uusi sarjakuvaneuvos on aktivisti, opettaja ja verkostoituja.

Teksti: Hannele Richert

Johanna “Roju” Rojola tunnetaan parhaiten sarjakuvataiteilijana, mutta hän on ehtinyt ansioitua alalla hyvin monenlaisissa tehtävissä. Punk-aikakauden myöhäisvuosina sarjakuvapiireihiin päätynyt Rojola toimi jo parikymppisenä Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtajana ja tuotti Helsingin sarjakuvafestivaaleja alle kolmekymppisenä. Hän on ohjannut sarjakuvaopintoja monissa eri yhteyksissä sekä käynnistänyt monenlaista aiheeseen liittyvää toimintaa.

Rojun aktiivisuus on synnyttänyt muun muassa Naarassarjojen, Nettinartun ja feministisen sarjakuvatoiminnan. Sarjakuvaseuran sarjakuvaneuvokseksi nimittämä Rojola vastasi vaiherikasta uraansa koskeviin kysymyksiin.

Vaikuttaa siltä, että sosiaalisuudella on kaikessa tekemisessäsi suuri merkitys. Onko yhdessä tekeminen sinulle luontaista vai kenties punkkariaikojen peruja?

– Sosiaalisuus on minulle tärkeää, mutta kouluaikoina ajauduin kiusaamisen ja jatkuvan muuttamisen takia vastakkaiseen suuntaan. Otin sen ajan kyllä myöhemmin takaisin! Rupesin myymään sarjakuvalehtiä festareilla, koska se oli siihen aikaan yleinen tapa. Suuri Kurpitsa käytti sitä metodia, mutta oli se jo vähän hiipumassa silloin kun aloitin.

johanna-roju-rojola-sarjainfo-henry-soderlund

Kuva: Henry Söderlund

Harmaa eminenssi – Mikko Huusko sarjakuvaneuvokseksi tekstaustyöstä

Tuore sarjakuvaneuvos, tekstaaja-suomentaja Mikko Huusko on tehnyt työnsä hyvin kun se on näkymätöntä.

Teksti: Onni Mustonen & Severi Nygård 

Mikko Huuskon (s. 1974) kädenjälki on tuttu useimmille suomalaisille sarjakuvanlukijoille, vaikka vain harva tunnistaa hänen nimensä. Huuskon kynän kärjessä ”inhimillisyyden tuntu kohtaa ammattimaisuuden tarkkuuden”, Suomen sarjakuvaseura perustelee sarjakuvaneuvoksen arvonimeä.

Vuodesta 1999 lähtien Huusko on tekstannut Ilta-Sanomissa julkaistuja käännössarjakuvia, ulkomaisia pilapiirroksia sekä tarvittaessa Kuukauden kotimaisia. Sanomalehtisarjakuvastrippien lisäksi hän on myös tekstannut lukuisia albumeita ja sarjakuvakirjoja. Huusko on tekstannut alusta lähtien yhdysvaltalaisen Dav Pilkeyn Tammen julkaisemia Kapteeni Kalsari -kirjoja, Lise Myhren Nemi-kokoelmakirjoja sekä Pierre Cristin’n käsikirjoittamia ja Jean-Claude Mézières’n piirtämiä Avaruusagentti Valerian -albumeita.

mikko-huusko-sarjakuvaneuvos

Valokuva: Henry Söderlund

Boomfest, Itämeren helmi

Teksti: Maria Karuvuori  Kuvat: Aino Sutinen

Aivan tavallinen kerrostaloblokki Pietarin keskustassa kätkee sisäpihalleen kauniin puutarhan, jonka laidalla sijaitsee idyllinen Anna Ahmatovan museo. Sen ohi kävelee helposti, jos ei tiedä mitä etsiä. Syyskuussa museo täyttyi  sarjakuvaväestä, kun Pietarin oma sarjakuvafestivaali Boomfest järjestettiin neljännen kerran.

Festivaalin kolmipäiväistä päätapahtumaa vietettiin Ahmatovan museossa, mutta sarjakuvaa oli ripoteltu ympäri Pietaria yli kuukauden ajalle. Näyttelypaikkojen etsimistä kaupungin sokkeloista kyrillisin kirjaimin kirjoitettujen kylttien opastuksella voi pitää omana ohjelmanumeronaan. Ei hullumpi miljöö sarjakuvafestivaaleille.

boom05

Ajattele globaalisti – piirrä paikallisesti

Maailman sarjakuvat ry:n Leif Packalén haastattelussa

Teksti: Otto Sinisalo  Kuvat: Maailman sarjakuvat ry

Sarjainfo keskusteli Maailman sarjakuvat ry:n Leif Packalénin kanssa ja antoi miehen itsensä kertoa, kuinka maailmaa pelastetaan sarjakuva ja sarjakuvanopettaja kerrallaan.

Maailman sarjakuvat ry järjestää ympäri maailmaa niin sanotun ruohonjuurisarjakuvan työpajoja. Niissä sarjakuva valjastetaan kehitysyhteistyöviestinnän välineeksi. Järjestön aktiivit kouluttavat paikallisia aktivisteja piirtämään sarjakuvia, joissa käsitellään paikallisille tärkeitä aiheita.

chawata1

Pääasiassa seinille kiinnitettävien julistesarjakuvien tehtävänä on herättää keskustelua paikallisista ongelmista ja ratkaisuista niihin. Työpajoja on järjestetty lukuisissa kehittyvissä maissa: Intiassa, Mosambikissa, Indonesiassa, Tansaniassa, Beninissä ja Libanonissa. Myös ensimmäisen maailman maissa kuten Virossa, Alankomaissa ja Suomessakin on työpaja- ja koulutustoimintaa.

Riehakasta ja vakavaa – Hannele Richert

Armo ja huumori. Koristeellisuus ja neuroottisuus. Niistä on Hannele Richertin sarjakuvat tehty.

Teksti: Vesa Saarinen Valokuvat: Jaakko Seppänen 

Eletään 1990-luvun puoliväliä, kansakuntamme historian kannalta merkittävää aikaa. Maata kuristanut lama on vähitellen päättymässä. Suomi on astumaisillaan Euroopan Unioniin. Ja sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen vetää sarjakuvakurssia Keravan kuvataidekoulussa.

Hiltusen kurssilla 12-vuotiaat taiteilijanalut raapustavat sarjakuvaa piripäisen päätöntä vauhtia. Yksi piirtää strippejä. Toinen miekkaa ja magiaa. Kolmas luonnostelee hieman häpeillen Aku Ankkojaan. Heidän joukostaan erottuu 16-vuotias Hannele Richert. Hän kadehtii muiden kurssilaisten vilpitöntä luomisvimmaa, eikä millään saa piirrettyä niin paljon kuin haluaisi.

richert02

Tulevaisuus on Toivoa täynnä –Tommi Musturi

Teksti: Ville Hänninen

Tommi Musturista on tullut suomalaisen taidesarjakuvan primus motor, joka suuntaan kurottava ja kaikkialle ehtivä energianlähde, joka ehtii omien sarjakuviensa lisäksi olla julkaisemassa useita antologioita ja pyörittää paria kustantamoa.

Näyteartikkeli Sarjainfo 2/2009

Slussenin sarjakuvasissit
Ville Hänninen

Tukholma ei ole Pariisin veroinen sarjakuvakaupunki, mutta se tarjoaa sentään jokusen yllätyksen.
Tukholma on sarjakuvaihmiselle helppo kaupunki. Pakollisia kohteita ei ole juuri lainkaan ja ne muutamat melko mielenkiintoisetkin sijaitsevat lyhyen etäisyyden päässä toisistaan.
Tukholman sarjakuvakaupat sijaitsevat vanhassa kaupungissa, Slussenilla ja Södermalmilla. Ensin mielenkiintoisimmat.

Näyteartikkeli Sarjainfo 1/2008

Pertti Jarla ja ja yritysmarkkinoinnin korkeajännitys

Otto Sinisalo

“Joskus 2000-luvulla joku laski, että olen ehkä eniten Jari Sarasvuota kuunnellut henkilö maailmassa”, muistelee Helsingin sanomien Fingerpori-sarjakuvasta tuttu Pertti Jarla. Trainer’s House -konsulttitoimiston kautta vuosikymmen sitten luentovisualisoijana aloittanut Jarla kertoo Sarjainfolle sarjakuvan käytöstä markkinoinnista, työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisesta ja skepsismistä.

Näyteartikkeli Sarjainfo 4/2007

Taikapaja uskoo sarjakuvaan ja internettiin

Vesa Kataisto

Pitkään ja hartaasti on jaksettu manailla suomalaisten kustantamoiden lähes olematonta kustannuspolitiikkaa sarjakuvien suhteen. Tilannne on kuitenkin parin viime vuoden aikana parantunut, eikä vähiten siksi että uudet yrittäjät uskaltautuvat syöksymään tulta päin, pelkäämättä mainosvarojen puutetta ja levityskanavien tukkoisuutta. Esimerkiksi kustantamo Taikapaja loihti syksyllä 2007 markkinoille neljä uutta, värillistä ja tukevaa sarjakuvaopusta.

Näyteartikkeli Sarjainfo 3/2007

Autoilevia karhuja pullapellon laidalla - Amanda Vähämäki koukkasi sarjakuvapiirtäjäksi Italian kautta

Ville Hänninen
Suomalainen sarjakuva on muuttunut viime vuosina aika tavalla. Yhä useammat piirtäjät pyrkivät julkaisemaan tarinoitaan ja albumejaan erikielisinä käännöksinä ja saamaan sitä kautta yleisöä. On päässyt käymään jopa niin, että monet sarjakuvat ilmestyvät muualla ennen Suomea. Näin sattui Lewis Trondheimin ja Ville Rannan Celebritizille/Julkimoille - ja Amanda Vähämäen Pullapellolle.

Näyteartikkeli Sarjainfo 2/2007

Milla Paloniemi ja niin &%€*!:n tunteellinen siili!

Otto Sinisalo
Kiroileva siili on väkevin ilmiö suomalaisessa sarjakuvassa vähään aikaan. Sitten Viivi & Wagnerin ei moista mediamyllytystä olla yhden sarjakuvan ympärillä nähty. Nettisarjakuvana aloittanut Kiroileva siili roikkuu sinnikkäästi Mitä Suomi lukee -listan kärjessä, hahmon nettisivuilla on jo yli 20 000 rekisteröitynyttä käyttäjää ja sen piirtäjää, 23- vuotiasta Milla ”Norpatti” Paloniemeä, kiidätetään haastattelusta toiseen. Sarjainfokin onnistui saamaan sekä Millan että kuulun siilin jututettavakseen.

Melkein kaikissa Paloniemen haastatteluissa toistetaan yksi kysymys. Milla Paloniemi, miksi siili kiroilee?
”Voi v***u! Miksi yleensä kiroillaan?” Paloniemi nauraa.

Näyteartikkeli Sarjainfo 4/2006

Maaninen maagi Alan Moore

Alan Moore on syntynyt vuonna 1953 Northamptonissa, Englannissa.
Hän oivalsi jo varhaisteini-ikäisenä, ettei sarjakuvia oltu suunnattu vain lapsille. Koska esimerkiksi MADia tekivät aikuiset, tarinasta löytyi viestejä useammille kohderyhmille.

Näyteartikkeli Sarjainfo 1/2007

Jyrki Nissisen sarjakuvissa kohtaavat punk, surrealismi ja pop-kulttuurin hämärät aallonpohjat.

Proffan kellari -baari Turussa lauantai-aamuna 4. marraskuuta 2006. Necrocomicon-sarjakuvatapahtuma läheisissä Savolaisen osakunnan tiloissa on alkanut kaksi tuntia sitten, mutta reippaimmat sarjakuvaharrastajat ovat aloittaneet festivaalin jo edellisenä iltana Turun ravintoloissa ja jatkavat niitä nyt baarissa. Päivästä on tulossa pitkä.