puupaahattu-web-miniPuupäähattu 2018

Suomen sarjakuvaseura on päättänyt 16.1. myöntää vuoden 2018 Puupäähattu-palkinnon pitkän linjan sarjakuvataiteilijalle ja kuvittajalle, Martti Sirolalle (s. 1947). Samalla myönnettiin kaksi sarjakuvaneuvoksen arvonimeä, Timo Ronkaiselle ja Ilkka U. Pesämaalle

Lue lisää Puupäähattu-palkinnosta.

Lue lisää sarjakuvaneuvoksista.

Näyttely voittajan töistä on esillä Café Rotundassa Kansalliskirjaston alakerrassa 16.1.–9.3.2018.

Emmi Valveen Armo antaa aikaa yksityiskohdille

armo kansi emmivalveEmmi Valve: Armo. Asema

Arvio: Verna Kuutti

Kun Emmi Valveen esikoisteos Sit kun sun naama räjähtää ilmestyi 2013, toivoin Sarjainfon kritiikissä saavani vielä joskus lukea tekijältä pitkän, yhtenäisen sarjakuvan. Valveen kertojaääni tuntui niin vahvalta ja hänen luomansa maailma niin valmiilta, että albumin novellit ja tuokiokuvat jättivät lukijalle loppuruudussa levottoman olon – joko näistä ihmisistä on luovuttava?

Neljä vuotta myöhemmin Valve vastaa haaveisiin ja tarjoilee sarjakuvaharrastajalle karkkipäivän 300-sivuisella Armolla. Odotuksia vakuuttavasta sarjakuvakerronnasta ja ilmeikkäästä piirrosjäljestä ei tarvinne enää lunastaa, sen verran laadukkaita ovat olleet Valveen lyhyemmät työt, esimerkiksi palkittu pienlehti Isän luo ja Girl Gang Bang Bang -tarinat.

Nyt kiinnostaa erityisesti, miten Valveen kerronta siirtyy sarjakuvaromaanin formaattiin. Ja hienostihan se siirtyy.

Armossa Valve katsoo jälleen itseään liki piinaavalla rehellisyydellä ja avoimuudella. Mielenterveysongelmien käsittely omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa on rohkeaa ja tärkeää, mutta sisältää aina riskin jumittua henkilökohtaisen taideterapian tai self help -latteuksien tasolle.

Valve väistää mielestäni karikot taitavasti – Armo ei anna tyhjentäviä vastauksia siihen, miksi päähenkilön mieli järkkyy tai alkaa lopulta parantua. Lukija ei saa esimerkiksi tietää hänen perhetaustastaan juuri mitään eikä pääse kyökkipsykologisoimaan.

emmivalve-armo3x

Armon ytimessä on sen sijaan itseään vastaan kääntyneen mielen kuvaus. Nuo kuvat ovat vahvoja: mustaa limaa, kusta ja paskaa, ihon läpi työntyviä piikkikasveja, demoneja. Kliseisetkin pahan olon symbolit toimivat, koska niistä tulee saumaton osa Valveen omaleimaista kuvakerrontaa. Kuva pikku Emmistä tuijottamassa tätiä, jonka kasvot muuttuvat pimeydeksi, jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa.

Yksin demonien kanssa

Vaikka ei olisi koskaan joutunut kokemaan mielenterveysogelmia, Armo antaa mahdollisuuden ymmärtää sairastuneen mielen logiikkaa sisältäpäin. Sanan ja kuvan liitto voi olla potilaskertomusta tehokkaampi: pelkästään Armon epätodelliset, harmaaseen liudentuvat ja yli reunojen läikkyvät värit kertovat omalla kielellään päähenkilön todellisuudesta.

Pelkkää pahassa olossa vellomista Armo ei silti ole, vaan sarjakuvaromaani on myös arkinen kuvaus siitä, mitä mieleltään sairaalle ihmisille käy yhteiskunnassa, joka karsastaa poikkeavuutta ja pyrkii pitämään jäsenensä tuottavina. Omien demonien kanssa on sydäntä särkevän yksin, kun kukaan ei osaa tai ehkä lopulta haluakaan auttaa.

Armo sisältää raadollisia kohtauksia, joista puskaraiskaus on banaaliudessaan yksi järkyttävimpiä kuvauksia seksuaalisesta väkivallasta ikinä. Hirveydellä mässäilystä ei ole kuitenkaan kyse, vaan kerrontaa tasapainottaa Valveen kuiva huumori ja absurdin herkästi havaitseva silmä. Kauheimpinakin hetkinä mukana on usein tragikoominen elementti, joka muistuttaa, ettei mieleltään järkkynyt ihminen typisty koskaan täysin sairauteensa.

emmivalve-armo1

Armo on myös kuvaus siitä, kuinka ihminen tarinallistaa omaa sairauttaan ja tervehtymistään. On (onneksi) mahdotonta päästä takaisin siihen itseen, joka kärsii ahdistuksen kourissa, ja siksi Armo alkaakin kertojan tunnustuksella: “Toisaalta aikaa on nyt kulunut, enkä ole vieläkään varma kaikesta.”

Alun pohjustus aikuisesta, muistojensa pariin palaavasta Emmistä on kerronnallisesti perusteltu, mutta tuntuu muuhun sisältöön nähden hieman pliisulta aloitukselta sarjakuvalle. Hienon epilogin kaltainen, anekdoottimaisempi startti olisi ehkä tuonut lukijan saman tien sen äärelle, mistä on puhe.

Mielen hajotessa jäljelle jäävät vain 
mustaan sekoittuvat värit ja yksi sana: “Apua.”

Vaikka Armoa jaksottavat paluut kertojan nykyhetkeen ja päiväkirjamerkintöjä jäljittelevät sivut, on suurin osa teoksesta varsin suoraviivaista kerrontaa, jonka tulkitsen myös etenevän kronologisesti. Seuraamme kasvamista koulun outolinnusta kahviloita ja baareja kuluttavaksi taiteilijaksi, jonka arkea oireet alkavat yhä enemmän sävyttää. Jotenkin Emmi selviää, vaikka elämää hallitsevat maaninen elämäntapahtumien listaaminen, kotiin linnoittautuminen, harhat ja yölliset kauhukuvat. Käännekohta – murtuminen, jonka jälkeen Emmi päätyy laitoshoitoon – on osoitus siitä, kuinka taitavasti Valve hyödyntää sarjakuvakerrontaa. Mielen hajotessa jäljelle jäävät vain mustaan sekoittuvat värit ja yksi sana: “Apua.”

emmivalve-armo2

Toiset potilaat ovat puuhatätejä inhimillisempiä

Mielisairaalajakso on kenties Armon kiinnostavin jakso ja kaivattu hengähdystauko demonien ja valuvien seinien maailmasta. Myös kertojan ääni hälvenee hetkeksi – laitosmaailman kylmät lainalaisuudet saavat puhua omasta puolestaan.

Emmi saa lepoa, lääkitystä ja ravintoa, mutta todellisen auttamisen sijaan tarjolla on ehkä sittenkin vain valvontaa. Toiset potilaat ovat Armo<ssa monesti laitoksen puuhatätejä ja sairaanhoitajia inhimillisempiä. Hoitojaksosta jää lopulta käteen kyyninen opetus: itse itsesi sinun on umpihangesta lapioitava.

Rautaisen mielisairaalakuvauksen jälkeen itse parantuminen tapahtuu sarjakuvassa melko epädramaattisesti, ehkä jopa töksähtäen. Aluksi olin sitä mieltä, että sarjakuvan loppuun saattamisessa oli kiireen tuntua, mutta pyörsin pääni – juuri tuollahan tavalla toipuminen tapahtuu. Sinnittelee jotenkin seuraavaan päivään, ja yhtäkkiä huomaakin olevansa niskan päällä.

Sarjakuva kaartuu kauniisti takaisin alun ironisesti esiteltyyn vesiteemaan, josta tulee metafora uudelle ymmärrykselle itsen suhteesta maailmaan. Mitään yhtä vastausta Valve ei tyrkytä, mutta kyynisen mielisairaalakuvauksen jälkeen armo löytyy ehkä sitten oman paikkansa hahmottamisesta osaksi suurempaa kokonaisuutta. 

Useamman lukukerran jälkeen Armo tuntuu teokselta, jossa on maltettu antaa aikaa ja tilaa yksityiskohdille. Ne kouraisevat ja tuntuvat todellisilta; Teini-Emmin söpö fuck-paita, joka päällään hän käy kysymässä töitä hautaustoimistosta. Mielenterveyspotilaan tekemä kömpelö patalappu. Odotushuoneen mummelin toppatakki ja pankkilogolla varustettu pipo.

Vaikka Valve sukeltaa syvälle päänsä sisään, teos on ankkuroitu vahvasti todelliseen, tarkasti havainnoituun ulkomaailmaan. Hyvä omaelämäkerrallinen sarjakuva pystyy tähän: katsomaan samaan aikaan lähelle ja kauas.

Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 3/2017. Lehdessä on myös Emmi Valveen pitkä haastattelu. Tilaa Sarjainfo täältä.

sarjainfo-317-kansi