puupaahattu-web-miniPuupäähattu 2018

Suomen sarjakuvaseura on päättänyt 16.1. myöntää vuoden 2018 Puupäähattu-palkinnon pitkän linjan sarjakuvataiteilijalle ja kuvittajalle, Martti Sirolalle (s. 1947). Samalla myönnettiin kaksi sarjakuvaneuvoksen arvonimeä, Timo Ronkaiselle ja Ilkka U. Pesämaalle

Lue lisää Puupäähattu-palkinnosta.

Lue lisää sarjakuvaneuvoksista.

Näyttely voittajan töistä on esillä Café Rotundassa Kansalliskirjaston alakerrassa 16.1.–9.3.2018.

Suomi ja sarjakuva 100 vuotta 20 vuotta sitten tänään

Sarjakuvakulttuuri on muuttunut 1990-luvulta. Se on kehittynyt kansainvälistynyt, digitalisoitunutkin, mutta lieneekö pulskistunut?

Teksti: Vesa Kataisto
Valokuvat: Joonas Kohonen, Petteri Oja, Henry Söderlund 

Sarjakuvan satavuotisjuhlan kunniaksi pidettiin Taideteollisuusmuseossa (nyk. Designmuseo) Myrsky ja mylväys -näyttely keväällä 1996. Näyttelyn järjestämiseen osallistunut Ilta-Sanomat julkaisi tuolloin tukevan liitteen sarjakuvan historiasta ja tulevaisuudesta. 

Heikki Jokinen kirjoitti siihen kaukonäköisen artikkelin ”Sarjakuva vuonna 2017”, jossa pohditaan miltä sarjakuva näyttäisi Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna. 

lehtileike-suomi100a-web

Jutun kuvitti Timppa Mäkelä.

Jokinen osuu monessa kohdin oikeaan, asiat ovat yleisesti ottaen kehittyneet parempaan suuntaan. Tosin eivät aivan joka suhteessa. Jokisen mielestä vuonna 2017 ei olisi enää koko kansan sarjakuvaa, paitsi jotkut sanomalehtisarjakuvat joita lukevat kaikki. Hän uskoo sarjakuvanlukijoiden ryhmien eriytyvän esimerkiksi ”texwilleristeihin” ja taiteellisesti kokeilevien sarjakuvien ystäviin. 

Pirstaleet tuovat onnea

Jokisen ennustuksen mukaan sarjakuva on yleisesti arvostetumpaa, eikä sitä syytetä enää tyhmistyttäväksi tai lukutaitoa rappeuttavaksi. Tämä pitää paikkansa ainakin sikäli, että vuonna 2017 ilmestyvissä koulujen oppikirjoissa on mukana enemmän sarjakuvanäytteitä kuin koskaan aikaisemmin. 

Paheksunnan kehitys on loogista, kaikki uudet välineet saavat ylleen epäilyksen varjon. Muinoin pelkkä ”liiallinen” lukeminen oli epäilyttävää. Meidän aikanamme sarjakuvien jälkeen ovat tuomion saaneet elokuva ja tv-väkivalta, videot, hevimusiikki, videopelit, internet… kukin vuorollaan ja hämmästyttävän samankaltaisin sanoin.

festivaalikollaasi2017-web

Kuvat Helsingin sarjakuvafestivaaleilta 2017.

Jokinen tuumii, että tietokoneet tulevat syömään sarjakuvilta lukijoilta, mikä pitää paikkansa. Hyvin suuri osa maailmassa julkaistusta sarjakuvasta on päätynyt nettiin. Suurin osa enemmän tai vähemmän laittomasti. Yli 20 vuodessa ei vieläkään ole keksitty toimivaa ansaintalogiikkaa, jolla myös sarjakuvien tekijät hyötyisivät nettiin ladatuista töistään. 

Toki poikkeuksiakin on, kuten joukkorahoitusprojektit, joiden avulla netissä suosittu sarja on saatu toteutettua paperiversiona. Sarjakuvablogit ovat avanneet myös kanavan niille, jotka eivät välttämättä edes ole ajatelleet että heidän tunteitaan tulkkaavia kuvasarjoja  julkaistaisiin painetussa muodossa. Sarjakuvista bloggaaminen sopii myös ”ennen oli paremmin” -sedille, märisemisen ohella nettiin on tallentunut runsaasti arvokasta historiatietoa.

Sarjakuvantekijät ovat nykyisin ”sarjakuvataiteilijoita”,
mutta sama hapsenkakkiaisen leima niin sanotun
vakavan taiteen maailmassa on ja pysyy.

Pulskistuva suomisarjakuva

”Kotimaisen sarjakuvan osuus on vuonna 2017 suurempi kuin nykyään. Silloin meillä on joukko asemansa vakiinnuttaneita ja taitavia tekijöitä sekä monia keski-ikäisiä varoissaan olevia lukijoita”, Jokinen kirjoittaa. 

Tämä pitää täysin paikkansa, kun katsoo sanomalehtien (toki vuoden 1996 jälkeen selvästi kuihtunutta) sarjakuvasivua. Netin tarjonnasta huolimatta enemmistö haluaa lukea sarjakuvansa paperilta, ja niinpä muun muassa klassikkosarjoista kootut juhlavat, kovakantiset teokset käyvät kaupaksi. Jokinen aavisti myös japanilaisen sarjakuvan ja animen vyöryn, merkit olivat toki jo tuolloin nähtävissä. Sittemmin virta on tasoittunut, ja sarjakuvan ikisuosikit pitävät pintansa uusien tarjokkaiden rinnalla.

Asterix ja Lucky Luke porskuttavat edelleen omassa luokassaan, mutta Aku Ankan levikki on pudonnut enemmän kuin Jokisen ”hieman”-arvio. ”Sarjakuvan tekemisellä on jo mahdollisuus elää” ja ”sarjakuva on 2017 julkisen vallan taidehierarkiassa samalla viivalla kuin muutkin taidelajit” olivat hieman liian optimistisia arvioita. Toisaalta suomalaisen sarjakuvan vienti sekä kansainvälinen arvostus on noussut nopeammin kuin olisi voinut vielä 1996 edes aavistaa. 

Apurahojen, levikkituen ja määrärahojen osalta tilanne on toki merkittävästi parantunut. Sarjakuvien tekijöistä yhä suurempi osa on naisia nuorten miesten suunnatessa luovuutensa tietokoneisiin, ja tämän ansiosta uudet sarjakuvat rikkovat perinteisiä kaavoja sekä tekemisen tapoja, Jokinen hehkuttaa, eikä ollut väärässä. 

festarikollaasi2017-web

Kuvat Helsingin sarjakuvafestivaaleilta 2017.

Sarjakuva osaa taipua, mutta yleinen hyväksyntä, apurahajärjestelmä ja galleristien vaatimukset sekä mainoskäyttö tasapäistävät sarjakuvailmaisua ja tilaustyöt ”pulskistuttavat” tekijöitä, Jokinen epäili. 

”Joku 1990-luvulla syntynyt piirtäjä haikailee aikoja jolloin sarjakuva oli vielä ala- ja vastakulttuuria, kun siinä oli lajina jotain kapinallista.”

Tämmöisiä tuskin kannattaa murehtia vielä seuraaviin 20 vuoteenkaan. Sarjakuvantekijät ovat nykyisin ”sarjakuvataiteilijoita”, mutta sama hapsenkakkiaisen leima niin sanotun vakavan taiteen maailmassa on ja pysyy. Sarjakuvan ymmärtäjiä ja faneja on vuosi vuodelta enemmän, mutta yleisen mielipiteen muutos kestää vielä useamman sukupolven ajan. 

Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 3/2017. Tilaa Sarjainfo kotiisi täältä liittymällä Suomen sarjakuvaseuran jäseneksi.