Muumipeikollekin oma hattu - puupäähattu
Muumipeikko-kirjoista on sanottu: omintakeista, rikasta ja helläsydämistä ihmistuntemusta epäsentimentaalisen huumorin ja mielikuvituksen avulla.
Yhtä omintakeinen Tove oli ryhtyessään luomaan filosofishenkistä fantasiasarjaansa, hän ei hyväksynyt ja omaksunut suoranaisia tyylillisiä esikuvia vaan loi kerrontansa keinot tarkkaan, harkiten jokaisen osatekijän merkityksen kokonaisuudessa. Näin ollen edes sarjakuvalle niinkin luonteenomainen tekijä kuin ruutujako ei mennyt muuttumattomana läpi. Janssonien aito kuvataiteilijoiden ote on virittänyt ruudut ja stripit tapahtumien ilmapiiriin. Muumi-sarjan idearunsaus kuvastuukin esimerkiksi juuri kuvia erottavien elementtien, erilaisten tarvekalujen, puiden ja viivojen säestävässä leikkimielisyydessä. Tunnettuja ovat myös ruuduissa sivuhahmoina toistuvien pikkuötököiden vaihtelevat puuhailut.
Janssonit pelkistävät myös esittämäänsä toisin kuin monet sarjakuvataiteilijat: taustasta voivat yhden stripin matkalla karista yksityiskohdat tarpeen mukaan, jolloin syntyy elokuvanomainen zoomaus- ja tarkennusvaikutelma.
Kirjankuvituksista tuttua ovat sarjan vaivoja säästelemätön viivankäyttö varjostuksineen ja salaperäisine valohämyineen.
Yksittäinen sarjakuvajakso, strippi, on Janssoneille visuaalinen kokonaisuus, jolla on oma yhteislatauksensa sekä sisäinen rytminsä. Muumihahmot ovat kuin luotuja sarjakuvan pelkistetyn ilmeikkääseen ilmaisuun. Ne mukautuvat moninaisiin miimisesti kuvaaviin asentoihin ja toimivat toisaalta hyvin myös vauhdikkaissa liikesarjoissa. Muutenkaan liikevaikutelmissa ei elokuvallinen animaatio ole kaukana, ja lisää ulottuvuuksia tuovat taustan muuntelu sekä taitava, mutta usein huomaamaton kuvakulmien ja perspektiivien käyttö.
Kerronnassa ei vältetä synkkiäkään sävyjä, mutta hurjimmatkin tieteiskuvitelmat kääntyvät lopulta paitsi onnelliseen yhteiseloon myös huikean absurdiin kehittelyyn. Luonteenomaista koko sarjalle on pidättelemätön luovuus, pulppuava mielikuvitus.
Suomen Sarjakuvaseura ry 1980
Muumipeikon synty ja kehitys
Muumipeikon hahmon syntyhistoria on niin yllättävä ja hykerryttävä kuin toivoa saattaa. Muumipeikko syntyi Janssonien ulkohuoneen sisäseinään, kansikuvien, lehtileikkeiden, mietelauseiden ja muiden sen kaltaisten somisteiden joukkoon. Sen piti esittämän Immanuel Kantia Tove oli nimittäin kinastellut pitkin kesää vanhemman veljensä Per Olovin kanssa jostain pikkuseikasta ja viimein tämä veti pitemmän korren siteeraamalla oman kantansa tueksi Immanuel Kantia. Näin vastaan sanomattoman perustelun edessä Toven ainut keino ilmaista paheksuntansa oli piirtää vessanseinään niin ruma otus kuin häneltä syntyi. Ja kirjoittaa alle "Kant".
Peikko muuttui kuitenkin rakkaaksi. 1930-luvun alkuvuosina Tovelle avautui äitinsä kautta mahdollisuuus avustaa pila- ja kulttuurilehti Garmia. Tällöin hän otti tavakseen sijoittaa pikku peikkonsa kuviin mukaan kuin nimikirjoitukseksi. Toven kirjailijaveri tuotti ensimmäisen Muumi-kirjan vuonna 1939 ( julk. 1945 ) ja yleisesti luullaan, että kirjallinen työ ei sen koomin antanut aikaa sarjakuvamuodon kokeiluun ennen kuin sitten vuonna 1954. Mutta nyt seuraa yllätys:
Ensimmäinen Muumi-sarjakuva julkaistiin jo sotavuosina Ny Tidissä, ruotsinkielisten sosialistien lehdessä! Tämä vauhdikas ja kunnianhimoinen työ syntyi Atos Wirtasen pyynnöstä ja tilauksesta. Sarja ei kuitenkaan saanut jatkua pitkään, sillä Ny Tidin lukijat valittivat muumipeikkojen olevan rojalisteja!
Ensimmäisissä Muumi-kirjoissa panee merkille kuvituksen vähäisyyden, vähitellen se kuitenkin lisääntyy ja "Kuinkas sitten kävikään" ( v. 1952) ennakoi jo sarjakuvaa alistaessaan tekstin selittäväksi riimiksi. Sarjakuvanharrastajan mielestä Muumi-sarjat ovat ehkä Janssonien monipuolisen lahjakkuuden paras tulkki; ne ovat visuaalisia, kirjallisia, monitasoisia ja ne ovat tarkoitettuja kaikenikäisille.
