Avi Heikkisen Valotusaika-sarjakuva arviossa – elokuvallinen scifi-dekkari tulevaisuuden Jyväskylässä

valotusaikaAvi Heikkinen: Valotusaika. Pokuto

Klik, klik

Arvio: Outi Iivonen

Valotusaika on Avi Heikkisen komea ja kunnianhimoinen esikoisalbumi. Se on toteutettu Suomessa harvinaisella tekniikalla: kuvitus on muokattu valokuvista, jotka on otettu näyttelijöistä aidoilla tapahtumapaikoilla Jyväskylässä. Albumin lopussa listataan elokuvamaisesti roolien esittäjät, useampi kuvaaja ja kopterikuvaaja. Isoimman työn on toki tehnyt Heikkinen itse: valokuvien käsittely ja sommittelu on varmasti vaatinut aikaa, tavallista monimutkaisemman juonenkehittelyn lisäksi. 

Heikkinen käytti menetelmää jo aiemmin julkaistussa ”Syöksykierre”-sarjakuvanovellissa (julkaistu Keski-Suomen Sarjakuvaseuran kokoelmassa Rakkaus 2.0, 2018). Siinä valokuvia oli käsitelty enemmän kynällä tehdyn oloisiksi, mikä erikoista kyllä, teki tyylistä jäykän oloisen. Valotusajassa valokuvat toimivat mielestäni hyvin. Erityisesti ne tuovat esiin eleitä ja ilmeitä, joita on piirtämällä vaikea saavuttaa yhtä elävän oloisina.

Valotusaikaa on kuvattu scifi-seikkailuksi ja noir-henkiseksi dekkariksi. Se sijoittuu tunnistettavaan Jyväskylään, mutta toisaalta siinä esiintyy runsaasti viitteitä siitä, että eletään jossain lähitulevaisuudessa, ei nykyajassa. Selattuani kirjaa tyylistä saamani ensimmäinen mielikuva oli Scanner Darkly -leffa, mihin sopikin myöhemmin vahvistunut vaikutelma Philip K. Dick -vaikutteista, nimenomaan arkisen todellisuuden ja kuvitelmien rajan hämärtymisen vuoksi. 

Kamera menneisyyden avaimena

Jamo on päihteisiin muistojaan pakeneva pikkurikollinen, jonka ainoana luotettavana seuralaisena on pehmolelupossuun asennettu tekoäly, joka kommunikoi suustaan sylkemiensä sarkastisten paperilappujen avulla. Jamo herää erään sumuisen illan päätteeksi pellolta laukussaan kamera, jolla voi kuvata menneisyyttä. Tämä oivallus auttaa Jamoa selvittämään vuosia sitten kadonneen lapsensa mysteerin, mikä toimii lähtölaukauksena albumin varsinaiselle salapoliisitarinalle: Jamo ei löytänyt omaa lastaan ajoissa, mutta ehkä hän onnistuisi löytämään hiljattain kadonneen parikymppisen Mintun. Jos tekoälyssä ja menneisyyden paljastavassa kamerassa ei jo olisi spekulatiivisuutta tarpeeksi, on tarina kehystetty pitkällä tulevaisuudessa esitettävän TV-dokumentin jaksoksi.  

Jamo saa sattumalta parikseen ajojahdille entisen poliisin Osmon. Toisiaan nälvivä, hiljalleen tehtävän tiimellyksessä ystävystyvä parivaljakko tuo mieleen ”buddy cop” -leffat Nice Guysin ja Lethan Weaponin hengessä. 

Elokuvallisuus – nopeat leikkaukset, tarkennukset ja valaistuksen vaihtelut – on albumissa muutenkin suuressa osassa. Peräänsä Jamo, Osmo ja Possu saavat kameraa havittelevia hämärämiehiä aseineen ja kun selvitettävä katoamisjuttukin näyttää saavan tummempia sävyjä, on lukija koukutettu ja painostava tunnelma taattu. 

Tarinassa kuljetetaan sivujuonteena myös Jamon hajonneen perheen tragediaa. Se antaa tarinalle tietyn emotionaalisen syvyyden. Hauskana sivujuonteena on Kamala Luonto -sarjakuvaa käsikirjoittavan Marja Lappalaisen cameorooli, jota puolestaan hyödynnetään tekoälyproblematiikan edistämiseen. Muutama muu sivujuonne tarinassa jäi minulle aavistuksen epäselväksi: pahiksia aseineen pyörii Jamon, Osmon ja Possun perässä, mutta ovatko he kaikki samalla asialla? 

Possu – tekoälyistä parhain

Possu on hahmoista samastuttavin, miehiä hillitsemään pyrkivä järjen ääni koko tarinassa, mikä on totta kai ristiriitaista, onhan kyseessä tekoäly. Possu on vieläpä tarinan maailmassa ”jo tuolloin kiellettyä pahamaineista inhimillistettyä D5-sarjaa”. Jamo kohtelee Possuaan tunteellisen hellästi ja puolustaa muutenkin tekoälyjen ”rotua” aina tilaisuuden tullen. Valotusaika käsittelee kuin huomaamatta menneisyyden painon ohella tekoälyn etiikkaa. Onko oikein inhimillistää koneita? Onko koneiden vallankumous mahdollinen? 

Teoksen maailmassa tekoälyjä on eritasoisia ja osa selkeän pahantahtoisia. Mielessä heräsi lukiessa kysymys, miksi Possun kaltainen kielletty tekoäly jaksoi pysyä omistajansa puolella, jopa osoittaa tunteita. Jamo perusteli ristiriitaa sillä, että on väliä, kuinka tekoälyä kohtelee. Tämä on puolestaan tekoälyjen problematiikan ytimessä: jos kyseessä on kone, jonka ihminen on kehittänyt, onko sille mahdollista kehittyä tunteita? Millä keinoin koneita saa hallita, jos niille on kuitenkin kehitetty kyky itsenäiseen ajatteluun?

Jamon ja Osmon dialogi yhdistettynä Possun ytimekkäisiin paperilappuihin luo kevyemmän juonteen muuten synkkäsävyiseen tarinaan. Huumori vaikuttaa paikoitellen sisäpiirihenkiseltä, mutta kuvien ilmeikkyyden ja tarinan nopean etenemisen vuoksi miesten sanailulle hymähtelee, ja se kieltämättä keventää teoksen tunnelmaa. Dialogi ja sarjakuvaan ripotellut muutkin vihjeet sisältävät lukuisia pop-kulttuuriviittauksia ja kaiketi kavereille suunnattuja kädenojennuksia, joita en itse varmaan bongannutkaan kaikkia. 

Tieteisfiktiolle tyypillisesti Valotusaika imaisee mukaan todellisuuteensa, jossa aikamatkailu ja täysin inhimilliset tekoälyt ovat, jos nyt eivät arkipäivää, niin hyvin tavallisia. Tarinan maailman hyväksyy kyseenalaistamatta, minkä vuoksi onkin aavistuksen pettymys, kun albumin loppupuolella aletaan näyttämisen sijaan selittää. Kun mysteeriä on selvitetty vajaa parisataa sivua ja se ratkaistaan lopulta antamalla pahiksen pitää muutaman sivun monologi, tulee lukijalle olo liian helposta ratkaisusta. Tarinan epilogi tosin herättää mielenkiinnon uudestaan. Ehkäpä suunnitteilla on jo jatko-osa?

Kuvien sommittelu ja ruutujen käyttö on valjastettu taitavasti kuljettamaan juonta eteenpäin ja toisaalta pysähtymään tärkeisiin ja tunteikkaisiin hetkiin. Kaiken kaikkiaan Valotusaika on runsas ja taitavasti rakennettu, muutamasta puutteestaan huolimatta ehdottomasti tutustumisen arvoinen sarjakuva-albumi.

Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 2/2019. Liity Suomen sarjakuvaseuraan ja tilaa Sarjainfo.