2002: Petri Hiltunen


2002_kuva2.jpg

Suomen Sarjakuvaseura on ojentanut tämän vuoden Puupää-palkinnon Petri Hiltuselle. Vuonna 1967 syntynyt Hiltunen tunnetaan erityisesti suurella sydämellä sekä pikkutarkalla kynällä tehdyistä seikkailusarjakuvistaan. Viime vuosina hän on kunnostautunut myös haltioituneen vastaanoton saaneen, lukuisissa sanomalehdissä ilmestyvän Väinämöisen paluu -strippisarjakuvan luojana.

Petri Hiltunen on Suomen johtava perinteisten, realistiseen tyyliin piirrettyjen seikkailusarjakuvien tekijä. Jo yli 15 vuoden ja 14 albumin ajan hän on kulkenut tinkimättömästi omaa linjaansa, useimmiten oppositiossa muodissa olleisiin sarjakuvasuuntauksiin nähden. Uskollinen lukijakunta on kaiken aikaa vain kasvanut, vaikka ihmissuhdekiemuroihin viehtyneeltä kriitikkokunnalta ei aina olekaan löytynyt ymmärrystä korkeatasoista sarjakuvaviihdettä kohtaan.
2002_kuva1 Hiltusen omimpia aihepiirejä ovat olleet fantasia, scifi, kauhu sekä 1800-luvun lopun intiaanikulttuuri. Kaikista näistä tyylilajeista hän on saanut irti omintakaisen kiehtovia ja visuaalisesti näyttäviä sarjakuvia. Monipuolisen lahjakkuuden tuotantoa yhdistää huolellinen mustavalkografiikka sekä sujuva kuvakerronta. ­Eeppisiin mittoihin yltävät tarinat vetävät lukijansa aina auttamatta mukaansa. Historiallisissa sarjoissa viehättää myös yksityiskohtiin asti ylettyvä pyrkimys vangita paperille aikakauden todellisuus mahdollisimman aidossa muodossa. Sarjakuvaromaaniensa ja -novelliensa juonista Hiltunen vastaa useimmiten itse, vaikka hän on piirtänyt sarjakuviksi niin William Shakespearen kuin Robert E. Howardinkin tuotantoa. Pääosa hänen pisimmistä tarinoistaan on tehty suoraan albumimuotoon, mikä Suomen kokoisilla markkinoilla osoittaa joko puhdasta hulluutta tai sitten todella suurta rakkautta sarjakuvailmaisua kohtaan.

Petri Hiltusen ensimmäinen albumi, lyhyistä kauhutarinoista koostuva Hysteria ilmestyi vuonna 1987, tekijän itsensä ollessa vasta parikymppinen. Sitä seurasivat Nalle Virolaisen käsikirjoittama vauhdikas scifi-tarina Goretta (1990) sekä Robert E. Howardin teksteihin perustuvat ison luokan fantasiaseikkailut Mustan rannikon kuningatar (1991) ja Harmaan jumalan hetki (1994). Uusia aluevaltauksia edustivat suomalaiskansallisesta peikkomytologiasta aiheensa ammentava Ontot kukkulat (1995) sekä Shakespeare-adaptaatio MacBeth (1999). Tässä välissä ehti ilmestyä myös scifistinen tarinakokoelma Asfalttitasanko ja muita kertomuksia (1996).

Historiallisiin faktoihin pohjaavat sarjakuvaromaanit Vala auringolle (1997) ja Aavetanssi (2000) pureutuivat puolestaan Sioux-kulttuurin loiston sekä romahduksen päiviin. Niiden myötä Hiltunen todisti viimeisillekin epäilijöille olevansa kansainvälisen tason sarjakuvamestari sekä päätyi puhumaan intiaanien elämästä alan ammattilaissymposiumiin. Kokonaista omaa fantasiamaailmaansa Hiltunen on kehitellyt Praedor-sarjoissaan, joita on julkaistu kaksi albumillista: Kuninkaan lapset (1998) ja Kuolleen jumalan palvelija (2001). Praedor on myös ensimmäinen suomalainen sarjakuva, jonka ympärille on rakennettu laaja-alainen, kaupallisessa levityksessä oleva roolipeli.

Suurelle sanomalehtiä lukevalle yleisölle Hiltunen tuli tutuksi vuonna 1999 käynnistyneen Väinämöisen paluu -strippisarjakuvan kautta. Nyt jo kolmeksi kokoelmaksi taipuneen, yhdeksässä eri lehdessä ilmestyvän huumorisarjan lähtökohtana on idea, että Kalevalan taruista tuttu vaka vanha Väinämöinen palaa lupaustensa mukaisesti takaisin ihmisten ilmoille keskelle urbaania kaupunkikulttuuria. Näin Hiltunen pääsee taitavasti piikittelemään nykyelämän absurdeja puolia aina iltapäivälehtien lööpeistä sosiaalipolitiikkaan, suomalaista kansanluonnettakaan ohittamatta.

Albumituotannon ohessa Hiltunen on julkaissut lukuisia sarjakuvanovelleja sarjakuva- ja science fiction -yhdistysten lehtien kautta sekä kuvittanut useita kirjasarjoja, kuten Robert E. Howardin Conania, Edgar Rice Burroughsin Tarzania sekä L. Frank Baumin Ihmemaa Ozia. Petri Hiltunen on palkittu myös Vuoden sarjakuvateko -palkinnolla vuonna 1999 ja Strippi-Lempillä vuonna 2000.

Puupäät

puupaa.png

Suomen sarjakuvaseura ry on vuodesta 1972 lähtien jakanut arvostetuinta suomalaiselle sarjakuvantekijälle annettavaa palkintoa, Puupäähattu-palkintoa. Nimensä ja muotonsa se on saanut Ola Fogelbergin klassisen sarjakuvahahmon Pekka Puupään päähineen mukaan.

Palkinto on tähän mennessä myönnetty seuraaville tekijöille (suluissa tekijän tärkeimmän sarjakuvan nimi):

2020 Petteri Tikkanen
2019 Sari Luhtanen ja Tiina Paju (Maisa ja Kaarina)
2018 Martti Sirola
2017 Tiitu Takalo
2016 Ville Pirinen
2015 Kari Korhonen (Disney)
2014 Terhi Ekebom
2013 Heikki Paakkanen
2012 Kaisa Leka
2011 Tommi Musturi
2010 Tiina Pystynen
2009 Ville Ranta
2008 Juho Juntunen 
2007 Marko Turunen
2006 Ilkka Heilä (B. Virtanen)
2005 Jii Roikonen (Jasso-kissa)
2004 Timo Aarniala
2003 Katja Tukiainen
2002 Petri Hiltunen (Praedor, Väinämöisen paluu)
2001 Jukka Tilsa
2000 Jussi "Juba" Tuomola (Viivi ja Wagner)
1999 Kati Kovàcs 
1998 Pauli Heikkilä ja Markku Paretskoi (Vanhat herrat)
1997 Matti Hagelberg
1996 Egon Meuronen ja Olavi Vikainen
1995 Pentti Otsamo
1994 Pauli Kallio (Kramppeja ja Nyrjähdyksiä)
1993 Riitta Uusitalo (Nasu, Tipu Laitinen)
1992 Jyrki "Jykä" Paavola ja Risto "Rike" Nurisalo
1991 Kivi Larmola
1990 Touko Laaksonen alias Tom of Finland (Kake, Mike)
1989 Timo Mäkelä (Peikkonen, Häjyt)
1988 Usko Laukkanen
1985 Kari Leppänen (ei vastaanottanut palkintoa)
1984 Kari Suomalainen (Wälskärin kertomuksia)
1983 Jorma Pitkänen (Näkymätön Viänänen)
1982 Erkki Tanttu (Rymy-Eetu)
1981 Mauri Kunnas
1980 Tove ja Lars Jansson (Muumi)
1979 Veli-Pekka Alare (Pekko)
1978 Tarmo Koivisto (Mämmilä)
1975 Asmo Alho (Kieku ja Kaiku)
1973 Veikko Savolainen (Joonas)
1972 Toto Fogelberg-Kaila (Pekka Puupää)

Palkinto on jaettu sarjakuvataiteilijoille vuosittain, kahta lyhyttä taukoa lukuun ottamatta. Palkinnon perusteet ja painotukset ovat vaihdelleet, koska kukin saaja on vaikuttanut suomalaiseen sarjakuvaan omalla tavallaan. Puupäähattua ei kuitenkaan ole milloinkaan jaettu yksittäisestä albumista vaan koko tuotannosta.

1970–80-luvuilla ammattimaisia piirtäjiä oli vain kourallinen. Puupäähatun saajat olivat osin myös nuoria tekijöitä, joista tuli veteraaneja vasta iän myötä.

1990-luvulla nousi uusi piirtäjäsukupolvi, joka innostui 1970-luvun sarjakuvabuumista eurooppalaisine laatusarjakuvineen ja kokeili siipiensä kantokykyä sarjakuvaseurojen lehdissä 1980-luvulla. 

2000-luvun ilmiö on ollut naispiirtäjien määrän kasvu, mikä on näkynyt myös palkituissa.